maanantai 29. heinäkuuta 2019

Hetta - Pallas

Nyt NUTS Hetta - Pallas reissusta on jo hieman yli kaksi viikkoa, ja viimein tuntuu että asiasta on jotain sanottavaakin. Ensimmäiset päivät kisan jälkeen olivat väsymyksen sävyttämiä, pää harhaili tunturissa ja sydän kaipasi sinne takaisin. Nälkä vaivasi monta päivää, vaikka kuinka koetin syödä. Yritin jo silloin aloittaa kisaraporttia, kuten asiaan kuuluu, mutta en vain jaksanut. Katselin kuvia tunturista ja koko juttu tuntui epätodelliselta, vaikka varpaat kyllä vahvasti todistivat minun olleen Siellä. Ehkä minut valtasi Race after blues. Tai sitten vain sen valtavan jännityksen purkautuminen jotenkin vei hetkeksi mehut.


Ennen lähtöä


Viimeiset pari viikkoa ennen kisaa olivat aika levottomia. Puhuin tulevasta juoksusta kaikille jotka suostuivat kuuntelemaan, pohdin sitä itsekseni yön tunteina, katselin kuvia, pakkasin reppua pakkaamasta päästyäni, optimoin eväitä, panikoin, epäilin, pakkasin, testasin, panikoin epäilin pakkasin... Kunnes tuli torstai 11.7. ja rakkaan puolisoni kanssa pääsimme lähtemään kohti Lappia.

Ylläs 11.7.
Ajelimme torstaina Ylläsjärvelle ja yövyimme hotellissa. Kävimme varustetarkastuksessa jo torstaina, sillä stressaan aikatauluja ja puolisoni ymmärsi, että on kaikkien etu hoitaa sekin alta pois mahdollisimman pian. Kävimme pienellä iltakävelyllä vetristelemässä jalkoja, olin pitänyt maanantaista saakka lepoa. Itsekseni kyllä tuumin, että jolleivat nämä verry 58 km matkalla jossain vaiheessa, eivät ne verry koskaan. Mutta jalat tuntuivat ihan hyviltä.

Perjantaiaamuna 12.7. söimme hotellissa aamupalan levottoman yön jälkeen. Minua jännäoksetti ja syömisen kanssa oli vähän niin ja näin. Koetin tunnistaa muita nutsaajia aamupalalla olevista, ihan varmasti heitä siellä olikin. Tässä kohtaa olisin voinut panikoida huonoa yötä ja tulevaa yövalvomista, startti oli siis 18.00 illalla ja maalissa pitäisi olla ennen aamukuutta, huonoa ruokahalua ja orastavaa karheutta kurkussa, mutta yllätyksekseni sain hermoni kuriin. Jos edessä on ensimmäinen polku-ultra, mitä väliä on aamupalalla tai yöunilla? Tuntemattomille vesille tässä kuitenkin seilataan ja se otetaan mikä annetaan. Kiitetään vielä kauniisti.

Äkäslompolon kautta suuntasimme Hettaan, aikeena syödä siellä lounasta ja rentoutua ennen lähtöä. Matkalla katselin maisemassa siintävää tunturijonoa, ja pohdin mielessäni, tuonneko meidän on tarkoitus kirmata. Jännävihlaisu vatsanpohjassa. Onko minusta tähän? Olenko aliarvioinut matkan haastavuudeen? Puoliso kannusti ja valoi luottamusta parhaansa mukaan.

Hetta 12.7.
Lounaan löytäminen Hetasta osoittautui haastavaksi: Googlailun perusteella siellä palvelisi Lapland Hotel Hetta ainakin, mutta emme onnistuneet paikallistamaan sitä. Jännä, sillä siinähän se oli sen ainoan kylää halkovan suoran varressa, näin totesin kun siitä muutamaa tuntia myöhemmin hölkkäsin ohitse. Lounaan hain siis K-kaupasta: pastasalaattia, fetataskuja ja banaania. Cokista. Puolisoni perehtyi paikallisen grillin makkaraperunoihin, ja ne olivat ilmeisen maittavat.

Pari tuntia vessaravia, levottomuutta, banaaneita vessaravia levottomuutta. Sitten, ensimmäinen kisabussi kaarsi Hetan koulukeskuksen pihaan, pian toinen, kolmas, neljä, ännäs - niitä oli monta! Tiedustelin, josko puolisoni jo tahtoisi lähteä Pallakselle hotellia kohti, hölkkäisin sinne sitten perässä. Puolison kun pitäisi seuraavana päivänä ajaa taas 500 km autolla kotiin päin, ja minä toivottavasti nukkuisin edes vähän matkalla. Sovittiin, että soitan aamuyöllä ja herätän hänet, kun näen hotellin Pallakselta laskeutuessani ja hän tulisi sitten maaliin vastaan. Lähtösuukot ja pieni liikutus. Ja naps, löysin juoksijamoodin itsestäni.

Lähtöalueelle kertyi nopeasti suuri juoksijajoukko, jotain tuttuja kasvoja siellä täällä. Olen kuitenkin jokseenkin erakkorapu, tuossa hetkessä minulle oli helpointa olla yksin ja ravistella viimeisiä hermostumisen rippeitä kehosta. Hyvää musiikkia (Imagine Dragons, Thunder), joiku ja lähtö. Ihanasti kannustajia ensimmäisillä sadoilla metreillä. Voimakas, innokas, onnellinen olo.

Matka

Tiesin, että alkuun olisi asvalttia jonkin matkaa. Tarkalleen sitä oli 5 km. Matka taittui leppoisaa 6.30 - 7 min km-vauhtia, ja pidin huolen, etten lähtisi kisahuumassa itselleni liian kovaan kyytiin. Tämähän olisi vasta alkulämmittely. Orastavia keskusteluja, lyhyitä sananvaihtoja. Sitten käännyttiin hiekkatielle, jota jatkuisi ensimmäiseen huoltoon saakka. Pitkät nousut kävellen suorastaan helteiseltä tuntuvassa metsässä, säntillisesti energiaa puolen tunnin välein. Ensimmäinen huolto menisi kiinni kahden tunnin jälkeen, ja vaikka tiesin ettei aikarajaa tarvitsisi murehtia, halusin olla siellä hyvissä ajoin. Alle puolentoista tunnin kuitenkin. Tulin huoltoon ajassa 1.26.17, nopsa banaani- ja sipsi tankkaus, juomarakon ja lötköpullon täyttö ja matkaan.


Ounastunturille 

Jos minulta kysytään, reitin ehkä haastavain pätkä alkoikin sitten melkein heti huollon jälkeen. Ensin alle ihan juostavaa polkua, juurakkoista tosin. Pieniä nousuja ja laskuja, pitkospuutkin ja muistaakseni eräkämppä tai laavu. Sitten lähdettiin Nousuun isolla ännällä.

Ounastunturin Pyhäkero on 713 metriä korkea huippu, jonne kiipeäminen vaati voimia ja uskoa. Vähän niin kuin että otetaanpa tässä nyt tasamaan tallaajalta luulot pois heti alkuunsa. Tosissasiko ajattelit jaksaa tätä rallia vielä yli 40 kilometriä? Jyrkempiä paikkoja, vähän tasaisempaa nousua, mutta nousua, nousua, nousua sauvakävellen. Nopeammat näkyivät ihan pikkuisina ylempänä rinteessä. Ja miten mielettömän kaunista! Luulen, että Pyhäkero on varmasti yksi kauneimpia paikkoja joissa koskaan tulen käymään. Karu tunturinlaki, pieneksi jäävä vasta ohittamani, kirkas järvi alempana tunturissa ja joka puolelle levittäytyvä tuntureiden pullistamat metsämaat ja vesistöt. Kultaisessa auringonvalossa.


Toiseen huoltoon

Ja kun tarpeeksi nousee, pääsee myös laskuun. Tasaisella ja laskuissa etenin hölkkävauhtia, tarvittaessa otin sauvoilla vielä tukea. Pari kertaa jalka lipsahti kiveltä tai kiveen, mutta kaatumisilta säästyin. Olin tehnyt päätöksen, etten koske puhelimeeni ennen toista huoltoa, ja päätös piti. En ottanut valokuvia, koetin keskittyä etenemiseen ja siinä hetkessä olemiseen. Luulen, että se oli hyvä päätös. Toiseen huoltoon tulin omaa aikatauluani edellä ajassa 4.41.52, hyvävoimaisena, ja muistin vieläpä suunnitelmani ottaa repussa odottava tyhjä lötköpullo ja täyttää sekin lopun pitkää huollotonta huikosta varten. Nopea pyörähdys huollossa ja takaisin varsinaiselle Hetta - Pallas reitille Hietajärven käännökseltä, samaa nousua pitkin jota juuri laskettelin huoltoon. Laitoin vielä viestin sekä äidilleni että rakkaalle puolisolleni, se taisi olla "Hyvä vahva fiilis, sole ku hilipasta". Hitusen ehkä megalomaniaa ja reitin aiheuttamaa liikutusta, myönnän. Mutta oli mukava saada tsemppiviestit kotoa, siellä taidettiin ymmärtää mitä tämä retki minulle merkitsee. Jotain määrittelemätöntä mutta isoa, merkkipaaluja elämän varrella.

Hannukurua kohti mennessä sain seuraa, ja matka taittui aika mukavasti useita kilometrejä. Söin välillä taateleita, nappasin geeliä ja koetin pureksia Clif-baria mutta pureminen tuotti työtä, etenkin nousuissa. Näin ollen ymmärsin olla tankkaamatta purtavaa energiaa nousujen aikana, ja vatsakin suvaitsi geelit. Edettiin karusta tunturista hyvin vehmaaseen saniaismetsään, suomaisemasta rakkaan  - kaikkea mitä kuvitella saattaa. Äärimmäisen kaunista.

Lumikero

Suastunturilla.
Seuraavaa haastetta osasinkin sitten jo odottaa, ja mainitsin kanssajuoksijalle seuraava nousun hitusen hermostuttavan, pitää itse mennä rauhallisesti. Ymmärtääkseni kyseessä oli Suastunturi ja Lumikero, nousu ihan tappavan pitkä ja alkuun myös jyrkkä. Rauhallisesti sauvojen avulla eteenpäin. Yö oli jo aika pitkällä, olin edelleen t-paidassa ja rinteessä hurjan kylmäksi kääntynyt tuuli pisti miettimään, josko nyt pitäisi lisätä vaatetta. Ohitin muutaman nousijan, ihmeekseni. Päätin, että puen takin päälle vasta huipulla, kesken nousun ei kannata pysähtyä. Ylhäällä sormet olivatkin sitten kunnolla kohmeessa ja aikaa meni vähän räplätessä. Siirsin samalla repun sisältä syötävää helpommin saataville ja jatkoin sitten matkaa.

Ja taas; kun tarpeeksi nousee, pääsee myös laskuun. Alkoi mukava, juostava osuus ja sitä tuntui jatkuvan armeliaan pitkään. 50 kilometrin kohdalla totesin tulleeni pidemmälle kuin koskaan omin jaloin, ja yllätyksekseni kykenin vielä hölkkäämään. Sitten mittari pimahtikin.

Muutamia selkiä, nopeita keskusteluja, kivistä polkua, poluntapaista, pieni harhautuminen merkityltä reitiltä, väsyneitä jalkoja ja kivuliaita kivien ja varpaiden kohtaamisia. Kaikkea mikä kuuluu asiaan.  Itsekseni aloin tässä kohtaa summata faktoja, ja ne osoittivat etten enää voi olla kaukana Pallakselta. Saatoin mainita minua odottavasta puolisosta ja ihanasta hotellin sängystä kerran tai pari, mutta oli myös niin, ettei yö tuntunut yöltä - en kokenut unta vaativaa väsymystä vaan ihan sitä normaalia, mitä kokee, kun liikkuu pitkään.

Maali

Nousu, mutaa josta marssin läpi ja tyttö jonka otan kiinni. Hänellä on huonovointinen hetki ja jään ihan pieneksi hetkeksi juttelemaan rinnalle. Rinnettä alaspäin tulee mies punaisessa takissa, hän osoittautuu tämän tytön poikaystäväksi tai puolisoksi. Hän kertoo, että nousu on viimeinen. Sain siitä puhtia pistellä hitusen voimakkaammin, enää ei pidä säästellä. Unohdin vain tunturillisen totuuden; kun kuvittelee näkevänsä nousun päätepisteen eli laen, näkee todennäköisesti vasta ensimmäinen lukuisista hämypäätepisteistä. Todellisuudesta suivaantuneena lisäsin vauhtia vielä entisestään, koska sehän on paras keino saada nousu loppumaan. Ja sitten se todella loppui, seuraa rakkaa, haparoivaa juoksua, kuikuilua; missä hotelli, missä maali, joko näkyy. Pari ohitusta, kuikuilua, lisää kuikuilua, rinne kääntyy laskuun ja kas, hotelli! Kaivan puhelimen taskusta, soitan miehelleni ja kerron että täällä olen tulossa. 

Maalissa 13.7. aamulla
Aloitan intopinkeänä loppukirin rinnettä alaspäin, sillä polku on suoranainen hiekkavaltatie kaiken rakan jälkeen. Koetan kannustaa paria herrahenkilöä mukaani, mutta he eivät lähteneet. Hetken päästä tajuan, että vauhtia on tuskaa ylläpitää jyrkissä kohdissa ja joudun hidastamaan. Puhuttelen itseäni välillä, maalihan on tuossa, ihan sama vaikka sattuu. Mutta miksi ihan viimeiseen mutkaan ennen maalia on tuotu nousu ja miksi ihan viimeiset metrit pitää juosta pellon poikki, pää meinaa vielä kapinoida kun lähestyn maalia. 

Puoliso vilkuttaa maalisuoralla. Maalikaaren alle, juosten kaiketi, mitali kaulaan ja hetki nojailua sauvoja vasten. Tässä minä olen, tulin juuri maaliin ensimmäiseltä polku-ultralta, hyvissä voimissa ja vain hitusen sekavasanaisena. Puoliso nappaa kuvan, pari ja matka jatkuu maalihuoltoon. Juomaksi löysin alkoholittoman Karhun, soppa näyttää vähän kylmältä ja syöminen tuntuu huonolta idealta. Nopeasti teltan läpi hotellin pihalle, sisälle, portaita pitkin omaan huoneeseen ja istumaan. Lonkat aristivat, varpaat huusivat armoa ja minä olin niin ylpeä itsestäni. Olen edelleen.

Huomaavaisuudestani puolisoa kohtaan koetin pitää tarinoinnin napakkana ja painella suihkun kautta lakanoihin. Suihkussa jännitti, nyt löytyisivät hiertymät. Mutta niitähän ei ollut, kiviä kokivat vain oikean jalan varpaat. Nopea kuivaus ja paksun täkin alle tärisemään lämpöä yön tunteina kylmettyneeseen kroppaan. Kuuden aikaan nukahdin, kahdeksan jälkeen puoliso herätti aamupalalle ja pian olisi lähtö kotimatkalle. Oloni oli krapulainen, univajeinen, orientaatio jossain muualla kuin aamupalalla ja mieli käsitteli vielä yön retkeä. Mutta heräsin ultrajuoksijana sinä aamuna, aivan kuten itselleni toisen huollon jälkeen lupasinkin. 

Jotkut asiat pitää itse kokea


Kuten näette, tästä retkestä voi kirjoittaa paljon eikä oikeastaan pysty avaamaan kuin paria pientä yksityiskohtaa. Tunturipurosta juominen, varjoisan rinteen lumiläiskät, yön persikkainen valo, linnunlaulu, mehevän tummanvihreän sammaleeen peittämät kivet puroissa ja koskissa, väärin päin kääntyvä varpaankynsi kengän sisällä, yhteishenki, ilo ja ylpeys omasta itsestä, liikuttuminen. Minulle ehkä uusinta antia oli vahva usko omiin voimiin: Vaikka nousuissa tuntui vaikealta, tiesin että selviän ja että tasaisella voimat palautuvat. On muuten mahdollista hilputella 58 km tunturissa käymättä kertaakaan vessassa tai edes puskassa.

Maalissa olin ajassa 10.41.52, join retken aikana n. 6 litraa sekä vettä että urheilujuomaa. Varaamastani energiasta toin osan takaisin maaliin ja söin niitä seuraavat pari päivää krooniseen nälkääni. Geelejä imaisin varmaankin n. 4 tai 5, jauhoin kaksi Clif-baria, taateleita, suklaapähkinöitä, Energy Chewseja pussillisen ja vähän Sirkus-aakkosia. Pätkikset unohdin reppuun. Hotellissa ennen unta söin muutaman sipsin ja lähetin viestin isälleni. Hän oli jo nähnyt tulokseni live-seurannasta. 
Aikani ei ole mikään reittiennätys, oikeastaan se on reittiennätys kertaa kaksi. Mutta, meistä jokainen kisaa itseään vastaan omista lähtökohdistaan, ja meillä jokaisella on omanlainen historiamme. Siksi jokaisella meistä on oikeus käyttää ultrajuoksijan arvonimeä ja tuntea ylpeyttä saavutuksesta.

Ensi vuonna seurakseni lähtee rakas puolisoni, ja olen niin iloinen että saan jakaa tuon reitin hänen kanssaan. Sää tuskin suosii samalla tavoin kahta vuotta, mutta samapa se. Jotkut asiat on ihana kokea yhdessä.

perjantai 15. helmikuuta 2019

Valmistautumista

Jos henkinen valmistautuminen riittäisi, olisin todella hyvässä kunnossa Pallaksella heinäkuussa. Olen tutkinut aikaisempien vuosien tulostaulukot ja laatinut strategioita, olen perehtynyt korkeuskäyriin ja hankkinut tarvittavat varusteet. Olen katsellut kuvia tunturista ja valmistautunut siihen, että todellisuus ei olekaan kesäyön auringon kultaama maisema, vaan sumuinen ja kylmä, hyttysinvaasion sävyttämä. Olen suunnitellut optimaalisia retkieväitä ja jouluna testasin monta, monta kertaa vihreitä kuulia. Kuitenkin kaikki mitä elämäni ensimmäisellä 55 kilometrin matkalla tapahtuu, tulee yllätyksenä.

Olen myös pysynyt hyvin viikkotavoitteessa liikkumisen ja treenin suhteen. Pisin polkulenkkini oli tammikuun lopulla liki 26 km, ja lähes 20 kilometrin lenkin olen koettanut tehdä viikoittain. Tarkoitus on kasvattaa lenkkien kestoa, ja madaltaa tehoja, sauvakävelyä se tietää. Tuntuu, että kroppakin on ihan kohtuullisessa kunnossa.

Sitten pitäisi vielä hoitaa palautuminen, eli nukkua. Tässä kohtaa tuleekin haasteita vastaan. Viimeisen kymmenen vuoden aikana olen nukkunut lukuisista syistä vain pätkiä, kaikkina öinä. Nyt kun voisin nukkua, en enää osaa. Tuntuu kurjalta herätä aina suden hetkellä pyörimään ja hautomaan asioita, jotka eivät ole hautomisen arvoisia.  Lääkkeistä ei ole apua, enkä edes halua lähteä sille tielle. Mitä siis pitää tehdä?

On taas aika keskittyä oleelliseen ja palautella meditaatio päiväohjelmaan. Se on vaikeaa, tosi vaikeaa. Ajatusten tyhjentäminen vaatii vuosia ja vuosia harjoittelua jopa niiltä, jotka omistautuvat pelkästään sille. Tavoitteen pitää olla suhteessa resursseihin, ja siksi koetan nyt taas oppia valikoimaan myönteisiä ajatuksia, eteenpäin vieviä ajatuksia ja rentouttavia ajatuksia, etenkin öiseen aikaan. Jospa vielä joskus nukkuisin kokonaiset kahdeksan tuntia katkeamatonta unta.

Kokonaisvaltaisesta wannabe-urheilijan elämästä puuttuu siis vielä osanen pari, mutta silti odotan valtavan innoissani heinäkuuta ja NUTS Ylläs-Pallasta. Juoksun ajatteleminen tuntuu mukavalta, ja Lappi on aina Lappi. Mennä maisemaan ja kokea se kaikilla aisteilla, siitä siinä on kyse.

sunnuntai 18. marraskuuta 2018

Mistä puhun kun puhun juoksemisesta

Todella hyvä kirja, Haruki Murakamin, suosittelen lukemaan.

Mutta nyt minä kerron mistä minä puhun, kun puhun juoksemisesta. Juokseminen on meditaatiota, juokseminen on vapautta. Juokseminen on täydellisen läsnäolon aikaa, jolloin tunnen olevani kehossani siten, että täytän sen päästä varpaisiin kokonaisuudessaan. Tunnen kuinka lihakseni tekevät työtä, kuinka ilma virtaa raikkaana keuhkoihin, kuinka sydän hakkaa rasituksesta mutta myös silkasta juoksemisen ilosta.

Koska sinä viimeksi täytit kehosi ääriviivat ja tunsit mitä kehossasi tapahtuu? Jos olet onnekas, olet läsnä itsellesi ja kehossasi kaiken aikaa. Jos olet kuten useimmat muut, et ole tuntenut aivan täyttä läsnäoloa ehkä aikoihin. Viikkoon? Kuukausiin? Vuosiin? Läsnäolon korvaa hiljainen tyytymättömyys ja levottomuus. Läsnäoloa pitää vaalia ja opetella, joka päivä.

Läsnäolon lisäksi juokseminen on opettanut minut rakastamaan itseäni ja kehoani, sitä kuinka se venyy, kehittyy ja tottuu liikkeeseen, aina vähän vaativampaan. Vaikka olen juoksijana hidas ja painavakin, olen ylpeä siitä, minne kehoni on minut tähän saakka kuljettanut. Rakastavassa kehossa ja mielessä ei ole sijaa häpeälle eikä itseinholle. Juoksu on hiljalleen auttanut minua rakentamaan terveen suhteen itseeni ja opettanut nauttimaan kaikesta siitä, mitä varten tämä vartalo on tehty ja minulle annettu.

Oli aika jolloin ajatus juoksemisesta oli mahdoton. Nyt on aika, jolloin kaikki tuntuu mahdolliselta ja ajatus olla juoksematta on utopiaa. Minä pystyn, minä kykenen. Minä saan. Henkinen kanttini on paljon kovempi kuin koskaan uskoin, ja tämä terve, paljon kokenut kehoni antaa minulle sen, mitä minä siltä pyydän. Lempeästi, rakastavasti, päättäväisesti, rajoja koetellen ja iloiten.

Tästä minä puhun kun puhun juoksemisesta.
















keskiviikko 24. lokakuuta 2018

Hullu muuttaa metodiaan

Tuntuu että on tapahtunut paljon, mutta kun asioita listaa, huomaa paljon sijasta on tapahtunut vain tärkeitä asioita. Eräs hulluuden määritelmä on se, että ihminen toistaa samoja asioita ja odottaa erilaista lopputulemaa. Minä lakkasin hiljattain toistamasta, kauan siinä kyllä kestikin.

Ihan yhtäkkiä opin pitämään puoleni ja lakkasin ottamasta kaikkea tyrkytettyä vastaan. Opin piirtämään rajat - ja olenhan minä jo vähän turhan vanha reippaaksi tytöksi. Ymmärsin, että minun on minun päätettävissäni millaiseksi elämäni ja arkeni muotoutuu.  Ymmärsin myös, että vain minä voin muuttaa ne asiat, jotka vaativat muuttamista. Haastoin itseni enkä antanut periksi pahalle ja surkuttelevalle luovuttajan sisäiselle puheelle.

Toisin sanoen, ymmärsin että haluan työltä muuta kuin mitä se oli, ja löysin uuden työn. Juoksin elämäni ensimmäisen ultramatkan. Opin ottamaan vielä vähän rennommin. Näin ilmaistuna asiat ovat arkisia, mutta uskokaa pois, minulle nämä ovat todella isoja harppauksia. Ja eivätkö arkiset muutokset ole juuri niitä tärkeimpiä?

Kun uskoo itseensä ja omiin kykyihinsä, lakkaa tyytymästä.

Ja nyt palasin taas pitkästä aikaa pyörimään oman napani ympärille. Olisi toki paljon muutakin pohdittavaa ja satunnaisia  kannanottoja tähän yhäti vallitsevaan todellisuuteen, mutta jätän ne suosiolla väliin. Sen sijaan kerron tuosta juoksusta ihan vain lyhyesti.


******

Wihan kilometrit juostiin Pirkkalassa 14.10.2018

Lähdin matkaan klo 9.00 aamulla, juoksin 12 tunnin non-stop juoksussa, ensimmäisenä tavoitteenani ylittää maraton-matka. Todella kaunis päivä, lähtöalueella musiikkia ja hyvä tunnelma. Vein omat evääni niille varatulle alueelle. Juuri ennen starttia pelastin vielä asvaltille luikerrelleen kastemadon nurmen puolelle, tallautuisihan se muuten.

Tapahtumassa juostiin 3,33 km pitkää kierrosta, niin monta kierrosta kuin halusi.

Täyttyi kymppi, täyttyi puolimaraton, täyttyi 30 km - ja sitten olinkin tuntemattomilla vesillä, pidemmällä kuin koskaan olin juossut. Vähän nihkeä hetki, kun mietin jäljellä olevia kilometrejä. Siksipä keskityin taas vain kierroksiin kilometrien sijaan. Kerroin kuitenkin kotiväelle 30 km ylittyneen ja sain kannustavan viestin takaisin.

Pysähdyin huoltoon joka kierroksella ja houkuttelin itseäni tarvittaessa eteenpäin kylmälaukustani löytyvällä Cokiksella. Kylmä Cokis on kuulkaa taivaan lahja, kun juoksee poikkeuksellisessa lokakuisessa lämmössä. Ensimmäinen tölkki 20 km kohdalla, toisen lupasin itselleni, kun 30 km täyttyy.

Pääasiassa matkasin yksin, välillä vaihdoin sanan tai pari muiden kanssa. Ja kas, niin ylittyi 42,2 km raja, maratonin matka. Pieni päänsisäinen kannutuspuhe: "Jumalauta, tänään tehdään minusta ultrajuoksija, tämä on niin hallussa". Ei väsyttänyt liikaa, ei tuntunut pahalta eikä mihinkään sattunut. Jatkoin vielä matkaa 46,7 km saakka - vessakäynteineen varmaankin se tasan 47 km (tämä ON tärkeää!). Maalissa olin hyväkuntoinen, vahva ja lähinnä janoinen. Join paljon, paljon vettä.

Miksi, oi miksi en lähtenyt vielä yhdelle kierrokselle. Olisi mittarissa 50 km. Ensi vuonna. Mitäpä tuota enää pohtimaan.

******

Toivoisin, että jokaiselle löytyisi jokin yhtä voimaannuttava kokemus. Juoksu eikä edes liikunta ole kaikkien juttu, mutta olisipa jokin, mikä antaa saman saavutuksen tunteen. Kuinka tärkeää se on, kuinka se vahvistaa itsetuntoa. On ihanaa olla ylpeä itsestään.

Summa summarum: ehkä tämä vuosi ja etenkin tämä syksy on osoittanut minulle sen, että olemalla rohkea hyviä asioita tapahtuu. Siitähän tässä on kyse: rohkeudesta etsiä ja haastaa, ja rohkeudesta ihastua siihen ihmiseen, jonka itsestään löytää, kun muuttaa asioita ja on - tadaa! - rohkea.

torstai 26. heinäkuuta 2018

Hossan poluille, mars!

Viikko NUTSista ja pääsimme perheen kanssa Hossaan mökkeilemään. Kuten kaikki jo varmasti tietävätkin, on Hossa maamme nuorin kansallispuisto. Avajaisia vietettiin kesällä 2017. Silloin hitusen hirvitti: Käykö nyt niin, että polut ylikansoittuvat? Saako täällä enää rauhassa tallustella ollenkaan? Onneksi sopu sijaa antaa, ja pääosa retkeilijöistä ovat fiksuja ja ymmärtävät noudattaa sääntöjä mm. roskaamisen suhteen. Eivät kaikki,  mutta pääosa.

Mutta Hossa on siis ihana, ja sinne pitää kaikkien mennä jossain vaiheessa.

Ölkyn Ähkäsy

Ölkyn Ähkäsy on kymmenen kilometriä pitkä reitti, joka kiertää nimensä mukaisesti upean Julman-Ölkyn. Juluma-Ölökky on jääkauden vetäytymisvaiheessa muovautunut kanjonijärvi, joka on itsessään ehdottomasti näkemisen arvoinen. Jos laiskottaa, lähtee järvelle venekyytejä säännöllisesti. Oikein tyynellä säällä, kallioiden heijastuessa veden pinnasta, tuntuu että vene leijuu veden yllä.

Ölkyn Ähkäsy alkaa järven rannalta mukavana hyväkulkuisena polkuna, ja sitä jatkuu n. 300 metriä. Sitten pelin henki muuttuu, reittikuvaukseen voi tutustua vaikka täällä Luontoon.fi-sivustolla. Reitti on luokiteltu vaativaksi, enkä kyllä voi suositella sitä jos jaloissa tai muualla on vaivaa. Tarjolla on myös 5 km lyhyempi Ölkyn ylitys. Viiden kilometrin reitti ylittää järven uuden riippusillan kautta, mutta tämäkin polku kulkee monista paikoista niin lähellä jyrkkiä kanjonin reunoja, että lasten kanssa kannattaa lähtöä harkita. Ja jatkuvaa valppautta tarvitaan, ei puhelinta käteen. Pohja on pääosin kivikkoa, juurakkoa, ylös-alas nousua 268 nousumetrin edestä, lisäksi pieniä pätkiä mukavasti juostavaa alustaa.

Hop hop

Pakkasin reppuuni 1,5 litraa vettä, muutaman salmiakin ja nappasin kävelysauvat mukaan. Vesimäärä tuntuu paljolta, mutta lämpöä oli 28 astetta, joten se tuli tarpeeseen. Suunnitelmanani oli edetä koko matka tehokkaasti alustaan sopien, juosten tai sauvakävellen. Reittikuvauksella aika-arvioksi annetaan viisi tuntia (kävellen, ehkä tauko mukaan luettuna), ajattelin että kaksi tuntia saisi riittää.

Hölkkää, kävelyä, kummallista pomppimista, kiipeilyä, salmiakkia ja vettä, könyämistä, pieni eksyminen, lisää könyämistä, maisemia, salmiakkia ja vettä, hölkkää ja kävelyä, pienet pitkospuut ja tasaisempaa hölkkää, lisää könyämistä, maisemien ihailua, pää puroon, vettä, moikat vastaantulijoille, hölkkää, kiipeämistä, hölkkää ja perillä. Aikaa meni 1 tunti 42 minuuttia, mutta vauhtia sai pitää koko ajan. Sauvoista oli valtavasti hyötyä muutamien mutapaikkojen ylittämisessä ja kivikossa, etenkin todella jyrkissä nousuissa ja laskuissa. Reitti on oikeastikin alustaltaan hankala, ja useamman kerran mietin kuinka polkujuoksijan askelkorkeus eroaa maantiekiitäjän vastaavasta. Koko matka piti keskittyä etenemiseen ja polun silmäilyyn, välillä piti vain kuiskata muutama kiitos siitä, että saan täällä polulla olla. Täyttä läsnäoloa, eikä lainkaan stressiä. Autuasta hikoilua ja hapotusta kauniissa Kainuun metsässä. Rakkautta.

Eli Ölkyn Ähkäsy on ihana. Menkää te muutkin. Ja muistakaa myös muut ihanat Hossan alueen reitit, tarjolla on paljon vaihtoehtoja ja nähtävää, käykää Värikallioillakin.






maanantai 16. heinäkuuta 2018

NUTS Ylläs - 30 hirveän ihanaa kilometriä

Puolisoni lupautui viime syksynä taivaltamaan NUTS Ylläksen 30 km sprinttimatkan kanssani, mutta uhosi sen olevan viimeinen tapahtuma johon ikinä osallistuu. Juoksemisen aikoi lopettaa heti kisan jälkeen. Nyt hän suunnittelee treenejä ensi vuotta ja tulosparannusta ajatellen. Niin ihana ja tuskallisen mahtavaa se oli. 

Minustakin!

Startti - ensimmäinen huolto n. 7 km kohdalla

Lähtökarsinassa taas jännittää ja tanssittaa. Lähtöfiilis on yksi parhaita tunteita mitä tiedän. Ihana odotus ja yhteisöllisyys, musiikki luo tunnelmaa ja edessä oleva haaste nostaa kierroksia. En muista miten lähtö tapahtui, mutta pamahdusta ei ainakaan tainnut olla. Huudetaan Mennään metsään!

100 - 300 m: 


Homma hallussa, tässä sitä mennään ja yhdessä tampataan Yllästä pitkin ylös ja paistelee.

300 - 400 m: 
Tuossahan on meidän parveke, hellettä pitelee. Hapokasta, perskele. Pitkäänköhän vielä?

400 m - 3 km: 
Hellettä pitelee, mutta tuntuu aika hyvältä. Nytkö jo ollaan huipulla!?

Ensimmäinen nousu Ylläksen huipulle pitkää rinnettä mukaillen onkin yllättävän helppo, vaikka rakkakiveä riittää aina vain. Satunnainen tuulenvire viilentää helteessä, hörppään vettä repustani muutaman kerran ja vaihdan pari sanaa muiden kiipeäjien kanssa. Huipulla otetaan pakolliset trailfiet ja ihaillaan huikean kaunista maisemaa.


3 km - 7 km tai Sole poika mikhään

Ylläkseltä laskeudutaan huoltotietä alas, kohti Kellokkaan luontokeskusta. Alamäessä juostessani tunnen lentäväni kuin tarahumara ikään, matka taittuu ja askel on niin keveä. Olo on vahva kun suuntaamme rinteen juurelta kohti hiekkapolkua. Nousut kävelemme ripeästi, päitä kastelemme purovedellä. Matka taittuu mukavasti, hyvällä rytmillä. Ei parisuhdekriisejä. Kellokkaan huollossa juon vettä ja urheilujuomaa kolmisen mukia, syön vähän banaania ja sipsejä kourallisen. Puolisoni nauttii retkibuffasta täysipainoisemmin. Olisi minunkin pitänyt.

7 km - 21 km tai Kuka tämän pirun kurun tänne toi?

Varkaankuru. Katso mikä ihana kukka! Ihana puro! Ihanan vehmasta! Ihanat pitkospuut! Kaikki on ihanaa! Ihanat pitkospuut loppuivat!

Väliin polkua ja sitten Pirunkuru. Kahden kettu-karkin tankkauksella nousuun - iso virhe.

Pirunkuru on jyrkkä, kivinen, hankala ja helteellä erittäin kuuma. Tuuli ei pääse puhaltamaan kuruun, joten kärvistelemme paisteessa ja minä keskityn nousemaan askeleen kerrallaan. Vastaan tulee nousuun hyytyneitä, pysähdyn vetämään henkeä pariin kertaan itsekin. Puoliso yrittää ottaa reppuani kantaakseen koska on herrasmies. Vastaan siihen jotain sivistymätöntä.

Pirunkurun nimeän uudelleen Vittusaatanankuruksi, antakaa anteeksi rahvaanomaisuuteni.

(Oikeastihan Pirunkuru on valtavan kaunis, ja nousu Kesänki-tunturille on upea, maisema huikea. Oma vikani etten syönyt huollossa riittävästi ja juonut enempää.)

Lasku tunturilta kohti metsäosuutta sujuu taas mukavammin, löytyy rullaavaa juoksualustaa ja lisää juoksuseuraa. Hetken aikaa kaikki on oikein ihanaa. Mutta Kellokkaan nousu, ennen toista huoltoa, siellä vaanii nestehukka ja uupuminen. Miten sinne metsään olikin piilotettu niin paljon nousua? Eihän siellä ollut laskua lainkaan? Pitkospuutkin paahteisella suolla. Vessahätä! Järvi! Josko ihan nopeasti viilentäisin siinä päätäni?

Tässä kohtaa katson velvollisuudekseni käskeä puolison jatkaa matkaa omalla tahdillaan, oleellisesti uupunutta haahuiluani nopeammalla. Hetken tilannetta arvioituaan hän lähtee, taputan heipat pyllylle. Ei aviokriisiä tässäkään kohtaa! Hyvä me! Jatkan matkaa samalta suunnalta tulevan kanssajuoksijan rinnalla, molemmat väsyneinä ja hiljaisina.  Varvikossa istuu tyttö lepäämässä, hän saa jo apua ja suolaa.

3 km huoltoon. Voi itku.
2 km  huoltoon. Miten voi olla!?
500 m huoltoon. Nyt vielä vähän!

Huollossa juon paljon vettä sekä urheilujuomaa ja täytän repun (2l). Tuntuu pissahädältä, mutta pöntölle päästyäni huomaan ettei kuitenkaan. Banaania ja sipsejä suuhun, banaania ja urheilujuomaa mukaan ja polulle. Juoksukaverini odottelee vessareissun ajan. En ollut kehdannut pyytää, mutta toivoin että odottelisi. Pääsemme yhdessä matkaan ja ihan kuin salamaniskusta puhekyky ja juoksukyky palautuvat. Naurattaa, lörpötyttää. Helpotuksen tunne. Me selvittiin hankalasta pätkästä ja nyt meitä ei pysäytä enää mikään.

Hetkeäkään ei käynyt mielessä heittää leikkiä kesken.

21 km - 30 km tai Oman elämäni feenikslintu

Pieniä nousuja, jäinen puro. Isompaa nousua. Tuttuja selkiä tulee vastaan. Pitkospuut, siunatut pitkospuut. Ihanat pitkospuut! Kuulema viimeiset kilometrit ovat helppoa maastoa. Hyviä keskusteluja lenkkareista, harjoittelusta, perheestä ja muusta. Tavoitamme kaksi naista jotka etenevät sopivaa tahtia ja joukko kasvaa. Naurua, yhteistä purnausta aina vain eteen tulevista nousuista. Mihin saa reklamoida? Kuka väitti että viimeiset kilometrit ovat helppoja? Mieskö? Ulkoruokintaan!

Puhetta kaljasta, sipseistä ja siitä, kuinka puolisoiden tulee ennen kaikkea varmistaa meidän hyvät harjoitteluolosuhteet ja tarjoilla kaljaa. Ja kehua, suorastaan palvoa. Olisipa maalissa kaljaa! Matka etenee, jutuistamme tarpeekseen saanut herrasmies siirtyy polun sivuun ja päästää meidät ohi. Edetään varovaista hölkkää, välillä kävellään. Kivikkoa riittää.

Sitten, kun kaikkien kellot ovat jo lähellä 30 km maagista rajaa, kaikuvat kuulutukset. Maali on ihan noiden puiden takana. Kivikko vähenee, askel kevenee, ruohikko-osuudella on lapsia vastassa. Askel tuntuu venyvän ja otamme vielä loppukirin. Se tuntuu lennokkaalta, mutta tuskin näyttää siltä.

Maalissa nettoajassa 5.18.20, 24 minuuttia puolisoni perässä. Vähän itketti koska kaikki oli niin ihanaa.

Opit elämäni ensimmäisen polkuilottelun jälkeen:

  • Tuntemuksia tulee ja menee, pitää muistaa, että huonostakin hetkestä selviää
  • Neste kohottaa olotilan melkein minuuteissa
  • Jatkossa huolellisuutta tasaiseen energian saantiin
  • Jatkossa lötköpullo tms. repun lisäksi, jotta tiedän tarkemmin paljonko olen juonut
  • Olen vahvempi kuin uskon
  • Polkuväki on ihanaa.
Ensi vuonna haluaisin olla mukana 55 kilometrin matkalla. Kaikki harjoitteluvinkit otetaan kiitollisena vastaan!


Paarma-baari.





perjantai 29. kesäkuuta 2018

Hajanaisia ajatuksia, tai puolikkaita

Nyt on taas varkain vierähtänyt ihan luvattoman paljon aikaa ilman uutta tekstiä. Siksiköhän omassakin päässä on enemmän mylläkkää kuin tavallista? Tuntuu hankalalta tarttua asioihin ja etenkin hetkeen, on niin paljon hoidettavaa. Ja kilin kellit, ei oikeasti ole.

(ota Hellsten lukuun)

Tärkeimmät mieltä painavat asiat

1. Nykyaikainen feminismi
2. Kehopositiivisuus ja onko siinä järkeä
3. NUTS Ylläs

1. Törmäsin Instagramissa kuvaan jossa kerrottiin, ettet voi olla feministi ellet vihaa miehiä. Tulin surulliseksi. Tunnen paljon mukavia miehiä, omani on ihana ja minulla on kasvamassakin kaksi mainiota miehenalkua. Miten kukaan voi nykyaikana edellyttää pyhää vihaa yhtä ihmisryhmää kohtaan osana puhdasoppista ideologiaa? Kuulostaa ihan... No ei heitetä natsi-korttia vielä pöytään.

Mutta ilmeisesti nykyään ei riitä, että toivoo hyvää kaikille ihmisryhmille ja tekee parhaansa. Jos näin on, en edes halua olla feministi. (Ja näin ollen lienen patriarkaatin aivopesemä naisrukka.)

2. Olen ehdottomasti sitä mieltä, että riippumatta siitä millaisessa kehossa sielusi asustaa, olemme kaikki yhdenvertaisia. Kaikissa ihmisissä on vikoja ja kaikissa on paljon hyvää, paljon enemmän hyvää kuin edes ehdimme huomata. Itsetunto-ongelmia ei voi ulkoistaa yhteiskunnan vastuulle eikä oikea korjausliike ole kakun ahtaminen aina kun mieli tekee.

Kauneutta on monessa koossa, mutta sairaalloinen ylipaino on sitä harvoin. Päähuomio sanassa sairaalloinen. Kuinkahan moni bopo-lähettiläs postaisi vähemmän anxiety-tägillä kuvia, jos kakun syönnin sijaan valitsisi sellaisen liikuntamuodon, joka tuntuu hyvältä? Ehkä seuraan vääriä tyyppejä.

Itsensä sairastuttaminen entistä pahemmin on ehkä paskin tapa ikinä kapinoida.

Ja kyllä, usein vakavasta ylipainosta kärsivä tarvitsee apua, mutta ei sitä joka kehottaa syömään surutta. Tarvitaan lääketieteellistä osaamista ja kykyä kaivautua syömisongelman syihin. Ei vaan lisää ja lisää kakkua ja löysäilyyn kehottavia epämotivationaalisia aforismeja.


3. NUTS
Tästä aiheesta ei vielä ole paljon kerrottavaa. Treenit ovat pitkälti paketissa, viime sunnuntaina juoksin 20 km viimeistelupitikiksen ja vielä jokusen mäkitreenin teen. Jalka on ollut vähän haastava, mutta sauvakävely ja tunkkaus tuntuvat mukavilta, joten niitä nyt ainakin.

Luin muutaman blogin viime vuodelta,  niistä selvisi hyvin reitin monipuolisuus: luvassa on ihan kaikenlaista alustaa rakkakivestä pitkospuihin ja jokunen suokin tullee vastaan.

Tuntuu mukavalta lähteä, ja usko omiin voimiin on vielä vahva. Reitin varrella voi usko loppua kesken, mutta ole jo oppinut puhuttelemaan itseni aika topakasti ja sitten jatkamaan matkaa. "Itepä oot tänne ihan vapaaehtoisesti tullut että ei paljoa auta kitistä."

Luin Syntynyt juoksemaan -kirjan. Se ansaitsee oman tekstinsä, mutta sen viisauksien turvin olen aika luottavainen: Tämäkin kroppa on nimenomaan tehty juoksemaan, ihminen on eläinkunnan paras maratoonari. Pikkuviilausta vielä, sillä kevyemmällä keholla on kevyempi askel.