Puolisoni lupautui viime syksynä taivaltamaan NUTS Ylläksen 30 km sprinttimatkan kanssani, mutta uhosi sen olevan viimeinen tapahtuma johon ikinä osallistuu. Juoksemisen aikoi lopettaa heti kisan jälkeen. Nyt hän suunnittelee treenejä ensi vuotta ja tulosparannusta ajatellen. Niin ihana ja tuskallisen mahtavaa se oli.
Minustakin!
Startti - ensimmäinen huolto n. 7 km kohdalla
Lähtökarsinassa taas jännittää ja tanssittaa. Lähtöfiilis on yksi parhaita tunteita mitä tiedän. Ihana odotus ja yhteisöllisyys, musiikki luo tunnelmaa ja edessä oleva haaste nostaa kierroksia. En muista miten lähtö tapahtui, mutta pamahdusta ei ainakaan tainnut olla. Huudetaan Mennään metsään!
100 - 300 m:
Homma hallussa, tässä sitä mennään ja yhdessä tampataan Yllästä pitkin ylös ja paistelee.
300 - 400 m:
Tuossahan on meidän parveke, hellettä pitelee. Hapokasta, perskele. Pitkäänköhän vielä?
400 m - 3 km:
Hellettä pitelee, mutta tuntuu aika hyvältä. Nytkö jo ollaan huipulla!?
Ensimmäinen nousu Ylläksen huipulle pitkää rinnettä mukaillen onkin yllättävän helppo, vaikka rakkakiveä riittää aina vain. Satunnainen tuulenvire viilentää helteessä, hörppään vettä repustani muutaman kerran ja vaihdan pari sanaa muiden kiipeäjien kanssa. Huipulla otetaan pakolliset trailfiet ja ihaillaan huikean kaunista maisemaa.
3 km - 7 km tai Sole poika mikhään
Ylläkseltä laskeudutaan huoltotietä alas, kohti Kellokkaan luontokeskusta. Alamäessä juostessani tunnen lentäväni kuin tarahumara ikään, matka taittuu ja askel on niin keveä. Olo on vahva kun suuntaamme rinteen juurelta kohti hiekkapolkua. Nousut kävelemme ripeästi, päitä kastelemme purovedellä. Matka taittuu mukavasti, hyvällä rytmillä. Ei parisuhdekriisejä. Kellokkaan huollossa juon vettä ja urheilujuomaa kolmisen mukia, syön vähän banaania ja sipsejä kourallisen. Puolisoni nauttii retkibuffasta täysipainoisemmin. Olisi minunkin pitänyt.
7 km - 21 km tai Kuka tämän pirun kurun tänne toi?
Varkaankuru. Katso mikä ihana kukka! Ihana puro! Ihanan vehmasta! Ihanat pitkospuut! Kaikki on ihanaa! Ihanat pitkospuut loppuivat!
Väliin polkua ja sitten Pirunkuru. Kahden kettu-karkin tankkauksella nousuun - iso virhe.
Pirunkuru on jyrkkä, kivinen, hankala ja helteellä erittäin kuuma. Tuuli ei pääse puhaltamaan kuruun, joten kärvistelemme paisteessa ja minä keskityn nousemaan askeleen kerrallaan. Vastaan tulee nousuun hyytyneitä, pysähdyn vetämään henkeä pariin kertaan itsekin. Puoliso yrittää ottaa reppuani kantaakseen koska on herrasmies. Vastaan siihen jotain sivistymätöntä.
Pirunkurun nimeän uudelleen Vittusaatanankuruksi, antakaa anteeksi rahvaanomaisuuteni.
(Oikeastihan Pirunkuru on valtavan kaunis, ja nousu Kesänki-tunturille on upea, maisema huikea. Oma vikani etten syönyt huollossa riittävästi ja juonut enempää.)
Lasku tunturilta kohti metsäosuutta sujuu taas mukavammin, löytyy rullaavaa juoksualustaa ja lisää juoksuseuraa. Hetken aikaa kaikki on oikein ihanaa. Mutta Kellokkaan nousu, ennen toista huoltoa, siellä vaanii nestehukka ja uupuminen. Miten sinne metsään olikin piilotettu niin paljon nousua? Eihän siellä ollut laskua lainkaan? Pitkospuutkin paahteisella suolla. Vessahätä! Järvi! Josko ihan nopeasti viilentäisin siinä päätäni?
Tässä kohtaa katson velvollisuudekseni käskeä puolison jatkaa matkaa omalla tahdillaan, oleellisesti uupunutta haahuiluani nopeammalla. Hetken tilannetta arvioituaan hän lähtee, taputan heipat pyllylle. Ei aviokriisiä tässäkään kohtaa! Hyvä me! Jatkan matkaa samalta suunnalta tulevan kanssajuoksijan rinnalla, molemmat väsyneinä ja hiljaisina. Varvikossa istuu tyttö lepäämässä, hän saa jo apua ja suolaa.
3 km huoltoon. Voi itku.
2 km huoltoon. Miten voi olla!?
500 m huoltoon. Nyt vielä vähän!
Huollossa juon paljon vettä sekä urheilujuomaa ja täytän repun (2l). Tuntuu pissahädältä, mutta pöntölle päästyäni huomaan ettei kuitenkaan. Banaania ja sipsejä suuhun, banaania ja urheilujuomaa mukaan ja polulle. Juoksukaverini odottelee vessareissun ajan. En ollut kehdannut pyytää, mutta toivoin että odottelisi. Pääsemme yhdessä matkaan ja ihan kuin salamaniskusta puhekyky ja juoksukyky palautuvat. Naurattaa, lörpötyttää. Helpotuksen tunne. Me selvittiin hankalasta pätkästä ja nyt meitä ei pysäytä enää mikään.
Hetkeäkään ei käynyt mielessä heittää leikkiä kesken.
21 km - 30 km tai Oman elämäni feenikslintu
Pieniä nousuja, jäinen puro. Isompaa nousua. Tuttuja selkiä tulee vastaan. Pitkospuut, siunatut pitkospuut. Ihanat pitkospuut! Kuulema viimeiset kilometrit ovat helppoa maastoa. Hyviä keskusteluja lenkkareista, harjoittelusta, perheestä ja muusta. Tavoitamme kaksi naista jotka etenevät sopivaa tahtia ja joukko kasvaa. Naurua, yhteistä purnausta aina vain eteen tulevista nousuista. Mihin saa reklamoida? Kuka väitti että viimeiset kilometrit ovat helppoja? Mieskö? Ulkoruokintaan!
Puhetta kaljasta, sipseistä ja siitä, kuinka puolisoiden tulee ennen kaikkea varmistaa meidän hyvät harjoitteluolosuhteet ja tarjoilla kaljaa. Ja kehua, suorastaan palvoa. Olisipa maalissa kaljaa! Matka etenee, jutuistamme tarpeekseen saanut herrasmies siirtyy polun sivuun ja päästää meidät ohi. Edetään varovaista hölkkää, välillä kävellään. Kivikkoa riittää.
Sitten, kun kaikkien kellot ovat jo lähellä 30 km maagista rajaa, kaikuvat kuulutukset. Maali on ihan noiden puiden takana. Kivikko vähenee, askel kevenee, ruohikko-osuudella on lapsia vastassa. Askel tuntuu venyvän ja otamme vielä loppukirin. Se tuntuu lennokkaalta, mutta tuskin näyttää siltä.
Maalissa nettoajassa 5.18.20, 24 minuuttia puolisoni perässä. Vähän itketti koska kaikki oli niin ihanaa.
Opit elämäni ensimmäisen polkuilottelun jälkeen:
- Tuntemuksia tulee ja menee, pitää muistaa, että huonostakin hetkestä selviää
- Neste kohottaa olotilan melkein minuuteissa
- Jatkossa huolellisuutta tasaiseen energian saantiin
- Jatkossa lötköpullo tms. repun lisäksi, jotta tiedän tarkemmin paljonko olen juonut
- Olen vahvempi kuin uskon
- Polkuväki on ihanaa.
Ensi vuonna haluaisin olla mukana 55 kilometrin matkalla. Kaikki harjoitteluvinkit otetaan kiitollisena vastaan!
 |
| Paarma-baari. |
Mutta Hossa on siis ihana, ja sinne pitää kaikkien mennä jossain vaiheessa.
Ölkyn Ähkäsy alkaa järven rannalta mukavana hyväkulkuisena polkuna, ja sitä jatkuu n. 300 metriä. Sitten pelin henki muuttuu, reittikuvaukseen voi tutustua vaikka täällä Luontoon.fi-sivustolla. Reitti on luokiteltu vaativaksi, enkä kyllä voi suositella sitä jos jaloissa tai muualla on vaivaa. Tarjolla on myös 5 km lyhyempi Ölkyn ylitys. Viiden kilometrin reitti ylittää järven uuden riippusillan kautta, mutta tämäkin polku kulkee monista paikoista niin lähellä jyrkkiä kanjonin reunoja, että lasten kanssa kannattaa lähtöä harkita. Ja jatkuvaa valppautta tarvitaan, ei puhelinta käteen. Pohja on pääosin kivikkoa, juurakkoa, ylös-alas nousua 268 nousumetrin edestä, lisäksi pieniä pätkiä mukavasti juostavaa alustaa.
Pakkasin reppuuni 1,5 litraa vettä, muutaman salmiakin ja nappasin kävelysauvat mukaan. Vesimäärä tuntuu paljolta, mutta lämpöä oli 28 astetta, joten se tuli tarpeeseen. Suunnitelmanani oli edetä koko matka tehokkaasti alustaan sopien, juosten tai sauvakävellen. Reittikuvauksella aika-arvioksi annetaan viisi tuntia (kävellen, ehkä tauko mukaan luettuna), ajattelin että kaksi tuntia saisi riittää.
Hölkkää, kävelyä, kummallista pomppimista, kiipeilyä, salmiakkia ja vettä, könyämistä, pieni eksyminen, lisää könyämistä, maisemia, salmiakkia ja vettä, hölkkää ja kävelyä, pienet pitkospuut ja tasaisempaa hölkkää, lisää könyämistä, maisemien ihailua, pää puroon, vettä, moikat vastaantulijoille, hölkkää, kiipeämistä, hölkkää ja perillä. Aikaa meni 1 tunti 42 minuuttia, mutta vauhtia sai pitää koko ajan. Sauvoista oli valtavasti hyötyä muutamien mutapaikkojen ylittämisessä ja kivikossa, etenkin todella jyrkissä nousuissa ja laskuissa. Reitti on oikeastikin alustaltaan hankala, ja useamman kerran mietin kuinka polkujuoksijan askelkorkeus eroaa maantiekiitäjän vastaavasta. Koko matka piti keskittyä etenemiseen ja polun silmäilyyn, välillä piti vain kuiskata muutama kiitos siitä, että saan täällä polulla olla. Täyttä läsnäoloa, eikä lainkaan stressiä. Autuasta hikoilua ja hapotusta kauniissa Kainuun metsässä. Rakkautta.
