lauantai 30. elokuuta 2014

Paras palkinto liikkumisesta?

Mikä olisi se paras palkinto liikkumisesta? Painon putoaminen, esteettiset seikat? Luultavasti ei ainakaan ne pikkuiset mitalit joita jaetaan tapahtumissa reilusti kaikille osanottajille... Se, että tapaa paljon muita samanhenkisiä ihmisiä? Vai olisiko isot ja erottuvat lihakset riittävä syy rehkiä yrjön maku suussa? Mikä sinulle on paras palkinto liikkumisesta?

Me Naisten uusinta numeroa luin tänään automatkalla ja siellä Anna Abreu avasi tuntojaan elämästä ja vähän kaikesta. Annan peba ja vastalihaksethan ovat olleet eräänlainen tämän kesän ruokolahden leijona, jotain mistä kaikki sauhuaa ja vähän turhaan... Kaunishan Anna toki on ja upea, terveeltä ja hyvinvoivalta näyttävä nuori nainen! Anna kertoili haastiksessa, että erottuvia lihaksia tärkeämpää hänelle on tuntea itsensä vahvaksi. Ja siinä Anna on mielestäni asian ytimessä: liikunnasta pitää tulla hyvä olo, ei esteettisten syiden vuoksi kukaan kauaa viitsi treenata. 

Pitää siis voida tuntea itsensä vahvaksi. Koosta riippumatta. Jos ei tunne itseään vahvaksi ja hyvinvoivaksi, pitää miettiä mistä se johtuu.  Joskus syy katsoo suoraan peilistä ja joskus tarvitaan muuta apua, eivät asiat aina ole niin suoraviivaisia. On kuitenkin mahtavaa tuntea itsensä vahvaksi ja olla ylpeä siitä, mihin oma keho pystyy. Varsinkin silloin, kun ylittää ne luutuneet ennakko-oletukset omasta itsestään. Suosittelen kokeilemaan!

Hupparikansan puolella!

Hupparikansan haaste, sanooko mitään? Jos nuorisotyö ja nuorten hyvinvointi on lähellä sydäntä ja hauat nostaa asiaa esille, suosittelen etsimään facebookista Hupparikansan puolella -ryhmän, lataamaan oman kuvasi sinne, hupparissa tietenkin. Hommaa organisoi Allianssi, klik!
Allianssi haluaa tuoda hupparikansan esille ja herättää keskustelua nuorisotyön arvosta ja syvemmästä merkityksestä yhteiskunnassa erityisesti Nuorisotyön viikolla 29.9. - 5.10.2014
Hopihopi osallistumaa!

maanantai 25. elokuuta 2014

Oma lenkkiennätys tehty!

Nyt on ollut hiljaista tällä osastolla muutaman päivän, osiattain siitä syystä että tämä kone jäi perjantaina työpaikalle ja kotikoneella en jaksanut päivittää. En myöskään kännyllä, se oli tylsää.

Liikkumista en ole kuitenkaan unohtanut tällä välin: yksi yläkropan salitreeni on tehty, yksi kymmenen kilometrin tasavauhtinen noin tuntiin ja eilen oma ennätys, 20,2 kilsaa kestävyystreeniä. Pelotti ihan hulluna tuo pitkä lenkki, ajattelin että puolessa välissä iskee kipu jalkaan tai mahaan, en vaan jaksa tai että vessaan tulee kiire tai mitä tahansa katastrofaalista. No ei mitään katastrofia kuitenkaan ilmennyt!

Arman aviopuolisoni oli kovin uhrautuvainen ja lupasi lähteä lenkille mukaan ja se oli ihan loistava veto, aikaa matkaan meni kokolailla 2h22min ja vauhti oli suht tasainen 7min/km koko ajan. Mies piti vauhdin tarkkailusta huolen ja jaksoi kiltisti keskustella koko pitkän matkan, välillä puolin ja toisin tsempattiin ja hörpittiin energiageeliä. Viimeisetkin kilometrit olo oli hyvävoimainen ja ainakin pari olisi vielä mennyt mukavasti, viisikin ehkä jo väkisin vääntäen.

Uskottava se on, meikäläinen alkaa olla puolimaratonkunnossa. Tällä viikolla valmistautuminen jatkuu kahdella 10km ja yhdellä 15km lenkillä, lisäksi salia. Seuraavalla viikolla juoksukilsoja aletaan pudotella alaspäin ja vauhti kestävyysharjoittelua tulee mukaan.

Lapsilla on ollut lentsua, voi kun sitä ei tulisi nyt kaikille! Itsekäs toive, mutta tosiaan haluaisin sen puolikkaan nyt kipaista.

maanantai 18. elokuuta 2014

Identiteettikriisi

Mietin tässä, että miksiköhän jännitän ihan oikeasti aina juoksulenkille lähtöä? Lenkillä sitten kuulostelen koko ajan kroppaa: pissattaako, möyryääkö maha, kestääkö polvi, hyllyykö tissit, tuliko se jano sittenkin? Tuleeko se nälkä viiden kilsan päästä vai loppuuko se juokseminen siihen että tulee vessahätä vaikka kuinka on koettanut ennakoida?

Likkojen lenkin kuvagalleriasta
Kaikki tämä stressi johtuu identiteettikriisistä: minulla ei ole juoksijaidentiteettiä, en pidä itseäni juoksijana. Aina olen enemmän ajatellut että juokseminen on pöljän hommaa, vaikka eihän se ole. Ja että ei kukaan tavallinen mamma sillä lailla jaksa ryntäillä. Ja vaikka olen moneen kertaan osoittanut ennakkoluuloni vääriksi, jokin selkäytimessä sanoo, että mitäs siinä feikkaat - loppuu se tuo ilo kohta kumminkin, ei sinusta juoksijaa tule. Näissä fiiliksissä on mahtavaa valmistautua puolikkaalle. Onneksi mies tsemppaa ja uskoo minuun paljon enemmän kuin minä itse. Tosiasiassa syytä epäillä omaa jaksamistani ei oikeastaan ole, kymppihän ei paljon tunnu missään jos jaksaa pitää vauhdin tasaisena. Tällä viikolla pitää testata 20km lenkki, ekaa kertaa elämässäni. Sekin jännittää, mies lupasi lähteä jänekseksi. Uhrautuvainen muru mulla!

Kun puolikas on syyskuussa juostu, aion tehdä taas vähän enemmän salitreenia. Samalla aion kuitenkin ylläpitää juoksua, HCR keväällä houkuttelee kovasti ja on aina helpompaa rakentaa puolimaratonkunto hyvälle juoksupohjalle kuin pelkän salitreenin jälkeen.

Kyllä minusta vielä juoksija tulee, omastakin mielestäni!

torstai 14. elokuuta 2014

Painonhallintaa ja mielenmalttia

Painoasioista en ole paljon jaaritellut viime aikoina. Johtuu siitä, ettei siitä ole ollut mainittavasti sanottavaa: paino on pysynyt ns. kipurajan (75kg) alapuolella jo pitkän aikaa ja fanaattisesti en ole sitä sitten enää edes yrittänyt pudottaakaan. Minulla on jo vähän lihasta ja olen sentäs 35-vuotias neljän lapsen äiti, ei minun travitse ihan sinne mallilukemiin mennä. Enkä edes haluaisi, tykkään noista lihaksista kuitenkin ja koetan saada niitä hieman vielä lisää.

Ruokailusta sen verran, etten sitäkään kovin tarkkaan vahtaa. Syön normaalin aamupalan, pari palaa leipää ja yleensä rahkaa mehukeitolla, joskus viikonloppuisin saattaa livahtaa munakastakin ja oikein kun juhlatunnelmaan yltyy niin joku pikkuherkkukin. Päivällä syön samaa kuin muukin perhe (tavallista kotiruokaa), illalla ihan päivän treeneistä riippuen sitten, yleensä kuitenkin jotain hedelmää ja rahkaa, joskus porkkanadippiä ja pitkän lenkin jälkeen ihan reilusti iltapuuroa tai sämpylää. Vihanneksia ja marjoja voisi syödä enemmän, maitoa en juo vieläkään paitsi joskus kun sekoittelen palkkarin siihen. Hyi minua.

Näillä konsteilla paino on pysynyt hallinnassa jo pidempään, edes kesähelteet jätskeineen eivät ole aiheuttaneet nousua. Alan olla toiveikas, josko olisin oppinut elämään ihmisiksi? Varovainen täytyy olla, joskus mieleen livahtaa ajatus että päivällisen skippaamalla voi iltasella huoletta syödä suolapähkinöitä. Sehän ei tietenkään ole oikea ratkaisu. Eli edelleen, opetellaan.

Entäpä muut tavoitteet?

ExtremeRun oli ja meni, sehän oli tavoitteena ja kivaa siellä oli. Ensi vuona juoksen kovemman ajan ja koetan selvitä esteistä nopeampaa. Yksi tavoite selätetty, uusi asetettu.

Maidon juomisen opetteleminen oli tavoitteena (kurkkaa tavoite-lehdykkä) ja se ei suju. Huolettomampaa asennetta olen oppinut ja ajoittain hoksaan etten stressaa oikeastaan mistään. Se on ihana tunne. Leuanveto x 3 on tavoitteena ja vielä ei mene yhtäkään puhdasta. Kunhan ei vuosi loppuisi kesken... Kovaa treeniä, kyllä se sieltä!

Uusi tavoite on sitten tämä puolimaraton jolle starttaan 20.9. Tavoitteena on selvitä matkasta juosten, ajalla ei ole niin väliä. Eilen juoksin 10km 1h3min suhteellisen rennosti, mutta ei tällä vauhdilla ja kunnolla kahta tuntia puolikkaalla aliteta. Helsinki City Runissa sitä voisi jo yrittää, armaan aviomiehen kanssa suunnittelimme, että lähtisimme sinne yhdessä. Se on sitten ensi toukokuussa se! Katsotaan, katsotaan.

tiistai 12. elokuuta 2014

Voihan ganglio

Ganglio on sellainen ällö hyytelöpatti joka mulla tekee pesänsä ranneluun naapuriin. Kasvaa välillä, välillä häviää. Ennen näitä on kuulema hoidettu terävällä vasaran napauksella, liiskattu patti littanaksi sisältöineen päivineen. Tuo patti on muuten todella kova ja teräväkulmainen, ennen ganglio-diagnoosia tuo röntgenkuvattiin vuosi takaperin mutta hyytelöpatti se kuitenkin oli, ei mitään sen kummempaa. Siinä se patti nyt sitten taas möllöttää.

Ensin nousee siis patti, sitten menee ensin peukalo turraksi ulko- ja sisäpuoleta ja lopulta turta olo leviää koko käteen. Sen jälkeen iskee jännetupentulehdus oikein kunnolla ja turran käden tilalle tulee todella kipeä käsi. Se lähtee tavallisesti sitten kortisonipiikillä helpottamaan. Tänään koko käsi on turtunut ja rannetta aavistuksen vihloo, taisi olla todella hyvä ratkaisu eilen tehdä kunnon yläkropanrääkki... Viikon parin sisään lääkärille ja kyllä se taas asettuu. Viivytellään kortisonin kanssa mahdollisimman kauan, siitä tulee päiväksi todella kipeäksi siitäkin.

Eilinen treeni oli muuten tällainen:

  • Soutulaitteella kilometri lämppäriksi
  • Penkkipunnerrus, 30kh 3x8
  • Vinopenkki käsipainoilla, 15kg painot, 3x7
  • Pystypunnerrus käsipainoilla, 7kg painot, 3x10
  • Mekaaninen pudostussarja vipunostoilla sivuille, 5kg käsipainoilla (mahdollisimman raskaasta liikeradasta, eli vajaasta,  kevyempään, eli kokonaiseen, tässä tapauksessa - käsien käyttö alhaalla antaa hetken lepoa) 2 sarjaa, toistoja en muista kun tein väsymykseen asti vain.
  • Ranskalainen punnerrus selällään penkillä rönöttäen z-tangolla. Selinmakuu on hyvä, selkän asento ei mene notkolle ja toisaalta kädet on helpompi kontrolloida. 15kg painoa, 3x10
  • Hauiskääntö samalla väkkärätangolla, 22,5kg painoa, 3x10 ja viimeiset puristettiin kyllä jo todella, todella tiukkaan.
  • Hauis vasaraotteella, 2 sarjaa yht. 30 heilautusta eli 15/puoli
Ja sitten kotiin! Illalla kontaktoin esikoiseni koulukirjoja. Niistä tuli kaameita! Olisiko tähän joku kurssi tai muita hyviä vinkkejä?

sunnuntai 10. elokuuta 2014

Juoksumietteitä

Huh. Eilen oli täällä meillä päin Z-Maraton, nimensä saanut ostoskeskus Zeppelinin mukaan. Autolla satuimme vahingossa ja vähän tarkoituksellakin reitin vartta pitkin ajelemaan tyttöjen retkelle mennessä ja mieleen nousi melkoinen sekamelska:

  • Ei jumalauta, puolikas maraton on pitkä matka
  • Mitähän minä oikein ajattelin
  • Miten sen jaksaa!! (tässä tunsin lievää paniikkia, kierros näytti olevan n. 12km kohdalla)
  • Hienosti juoksevat
  • Huiman hienosti jaksavat kaiken kokoiset ja ikäiset mennä 
  • Kunnioitettavaa, jumankauta, hienosti vetävät - tässä vaiheessa tuli kylmät väreet (kilometrejä n. 16)
  • Pakko kokeilla itsekin, menee miten menee, rohkeutta nainen!
  • Ai niin, jokut juoksevat sen 42km... Hullua! Kunnioitettavaa!
Oli tosiaan uskomattoman hienoa, miten juoksutapahtuma kasaa eri-ikäistä porukkaa saman sateenvarjon alle. Oli ikämiestä ja nuoria porukoissaan, oli erikokoista juoksijaa keveistä kestävyyshirmuista hieman hyllyvämpään malliin ja varustetta jos jonkinnäköistä. Siinä on jotain mikä vetää hiljaiseksi, tahdossa kokeilla rajojaan ja venyä reilusti niiden yli. Siinä on jotain kovin koukuttavaa myös: tahdon olla samanlainen, testata omia rajojani ja yllättää itseni. Haluan, että kehoni pystyy. 

Jo nyt uskallan sanoa, ettei elämäni eka puolikas tule olemaan helppo eikä matka tule tuntumaan mukavalta, ehkä pienen pätkän kuitenkin. Melkoisella varmuudella uskallan myös sanoa, että jalkojen kestäessä ei eka puolikas tule jäämään viimeiseksi. Lähtöjännitys, maalifiilis - päihteitä voimakkaampi koukku syntyy hetkessä.


torstai 7. elokuuta 2014

Salituttavuus

Kävimme työporukan kera tutustumassa uuteen saliin täällä Oulussa. Tutustumiseen ei sisältynyt treeniä (kun ei me laiskimukset siihen varauduttu ja lähdettiin vaan ex tempore vilkaisemaan uutta naapuria) mutta sitäkin kattavampi esittely sekä salin toiminnallisuuksista että laitteista!

Voitto on siis uusi, Oulun Limingantulliin avattu kuntosali, jossa toimintaa löytyy ihan joka lähtöön: Technogym-laitteet, vapaat painot, toiminnallinen sali kelkkoineen ja häkkeineen, ryhmäliikuntaa virtuaalisesti ja livenä, samoin spinningä. Spinningsali oli todella upea ja porrastettu siten, että kaikki spinnaajat näkevät ohjaajan esteettä. Ohjaajiksi on löytynyt huippuja persoonallisuuksia ja kaikin puolin uskallan suositella paikkaa vaativallekin treenaajalle. Erityisesti vaikutuksen teki upean violetti miesten kylppäri jota päästiin vilkaisemaan: väriä oli todellakin lattiasta kattoon.

Hyvän lisän Voittoon tuo sen sijainti: sali on osana uutta Superparkia ja samasta rakennuksesta löytyvät lasten (ja lapsellisten aikuisten) aktiviteettipuisto (testattu, mahtis!), tanssikoulu, pilateskoulu, kamppailuklubi häkkeineen, areena erikokoisille tapahtumille ja ravintola Robson's jonka salaattilounasta olen pari kertaa testannut - on muuten hyvää. Lasten listaa mulkoilin myös, siellä oli mm. paistettua lohta ja muusia sekä täyslihapihviä ja pulled porkia salaatteineen. Hyvää ruokaa nasuillekin ainaisten nakkien sijaan!

Omista treeneistä sen verran, että tiistaina kävin tekemässä mave-selkä-hauis -treenin. Mavet 70Kg:lla, lisäksi tein askelkyykkykävelyt 30 askellustax3 ja sitten olikin henki lähteä. Ylätalja, rintatuettu kulmasoutu ja hauikset tangolla ja penkissä. Siinäpä se. Tänään pieni hölkkä, sunnuntaina tärkeä 10km lenkki jolla ryhdytään valmistautumaan puolikkaalle maratonille.

Olen muuten päässyt käymään töissä toimistolla tällä viikolla, kuten ihmiset ainakin. On ollut mukavaa vaikka vähän raskastakin, kyllä tähän taas tottuu. Eri asia on, tottuvatko työkaverit etätöitä tehneeseen yksinpuhelijaan (avokonttori...). Vauva on ollut isovanhempien hellässä huomassa ja oikein onnellisena. Huomenna on ISO päivä: esikoiseni aloittaa koulutaipaleen. Meidän elämässä moni asia on loksahtamassa uudella tavalla sijoilleen: eivät asiat ennenkään paikoiltaan ole olleet, mutta nyt tapahtuva muutos on tervetullutta. Haikeaa, mutta tervetullutta. Sitähän se on kun lapset kasvavat, aina vähän liian nopeasti vaikka moni asia samalla helpottuu.

sunnuntai 3. elokuuta 2014

Suunnan muutos

Heippatirallaa! Nyt on tulossa reeneihin kevyt suunnan muutos seuraaviksi viikoiksi. Nimittäin nythän on niin, pikkuveljeni sanoin, että jäin maalifiiliskoukkuun kerrasta ja sitä pitää saada lisää. Maali on kuulema siitä kumma juttu, että sinne tahtoo aina uudestaan. Maalifiilistä irtoaa tapahtumista, kuten Kiimingin maratonista syyskuun 20. päivä jonne lähden kokeilemaan puolikkaalle (21km) kuntoani. Isä ja tuo triathlon-hullu velipoika lähtevät myös. Meillä tykätää liikkua. On aina tykätty, kiitos vanhemmat! Love.

Isä ja veli ovat maalissa vähintään tuntia ennen minua, oma tavoitteeni on päästä sinne maaliin.

Mitä tämä treenimielessä sitten meinaa?

  • Salia treenejä max. 2/vko
  • Jalkatreeneihin kevennystä, juoksutuntuma ei saa kärsiä
  • Lisää lenkkiä, ainakin 3 viikkoon. Palauttavaa lyhyttä, pitkää/keskipitkää tasavauhtista, terävä veto/mäkitreeni pari kertaa ennen tapahtumaa ja kertaallen 20km ennen tapahtumaa.
  • Salilla keskitytään enemmän yläkroppaan
Ja mitä tämä ruoan suhteen meinaa?
  • Kulutus kasvaa juoksun myötä, on syötävä hyvin ja tarpeeksi
  • Protsku on tärkeää mutta juoksijan pitää panostaa laadukkaisiin pitkiin hiilareihin
  • Käytännössä nykyiseen muutoksena tarkastellaan pastan määrää, ruisleipää (jälkiuunipalat, nam!), täysjyväviljoista lisäkkeet ruoalle jne. Sokerillahan ei pitkälle pötkitä.
  • Veden juontiin pitää kiinnittää huomiota entistä enemmän. Kelit ovat edelleen tosi lämpimät, jos aikoo treenata, ei saa kuivua. Siksi pitää jatkuvalla syötöllä huolehtia nestetasapainosta.
Mitä muuten olisi hyvä miettiä?
  • Uudet juoksuliivit, check! Koko pieneni 75C:n! Suurimmillaan ollut EE... 
  • Juoksuhousut, hiertämättömät
  • Pese lenkkarit kilosta hiekkaa...
  • Jonkinasteinen lihashuolto olisi hyvä ottaa mukaan ja koettaa välttyä penikkataudilta
  • Fokus, fokus, fokus. Muista mitä teet ja miksi, aikaa on vain 5 tehokasta treeniviikkoa, pohja on hyvin onneksi hallussa.
  • Aikatavoite antaa mielekkyyttä tekemiseen. Vaikka sitä virallista tavoitetta ei olekaan, olisi kiva alittaa tai ei ainakaan pahasti ylittää 2 tuntia. Nyt juoksen n. 6,30/km vauhtia eli kirittävää on. Luotan, että numerolappu rinnassa pistää ylimääräiset tarvittavat kierrokset käyntiin...
Mutta näillä vinkeillä kohti puolimaratonia, elämän ekaa sellaista. Sen jälkeen voi keskittyä enemmän pakaran kasvattamiseen!

lauantai 2. elokuuta 2014

Extreme Run!

Tänään oli viimeisen Se Päivä!  Extreme Runille startattiin tuhannen muun innokkaan kanssa tänään Oulussa klo 13.00, Jaajo lähetti matkaan. 15 kilometriä, 30 estettä. Oli mukavaa ja sain niskalenkin korkeanpaikankammosta heti alkuun kun kiipesin muiden mukana huteranoloiselle n. nelimetriselle rakennustelinehäkkyrälle ja laskeuduin hengissä alas. Tuollainen korkeuseste oli yhteenä 9 kertaa reitin aikana... Ensi vuonna ei tunnu missään!

Ensi vuodeksi tein itselleni muistiinpanoja muutenkin: merivedessä  kastuu vyötäisiä myöten, se ei haittaa eikä lenkkarit hierrä märkinäkään. Hiekassa ryömiminen ja konttaaminen ottaa polviin (kts. kuva), varaa pidemmät pökät seuraavalle kerralle. Sähköiskut eivät olleet kovinkaan pahoja ja iso osa esteistä oli suorastaan leikkisiä joskin ihan vaativia, ei pelottanut mutta haastoi. Auton romujen yli hyppiessä ja takaikkunaa alas laskiessa on syytä muistaa välttää takavinkkaria jos ei halua sitä hanuriin. Ennen kaikkea pitää muistaa että Extreme Run Oulussa on kivaa: elokuun alun sää on huippu eikä vesi ole ehtinyt vielä meressä jäähtyä. Muista paikkakunnista en tiedä.

Nyt jäi sitten kytemään idea juosta syyskuussa puolimaraton. Katsotaan, katsotaan.

Tässä vielä muutama kuvajainen: