torstai 26. heinäkuuta 2018

Hossan poluille, mars!

Viikko NUTSista ja pääsimme perheen kanssa Hossaan mökkeilemään. Kuten kaikki jo varmasti tietävätkin, on Hossa maamme nuorin kansallispuisto. Avajaisia vietettiin kesällä 2017. Silloin hitusen hirvitti: Käykö nyt niin, että polut ylikansoittuvat? Saako täällä enää rauhassa tallustella ollenkaan? Onneksi sopu sijaa antaa, ja pääosa retkeilijöistä ovat fiksuja ja ymmärtävät noudattaa sääntöjä mm. roskaamisen suhteen. Eivät kaikki,  mutta pääosa.

Mutta Hossa on siis ihana, ja sinne pitää kaikkien mennä jossain vaiheessa.

Ölkyn Ähkäsy

Ölkyn Ähkäsy on kymmenen kilometriä pitkä reitti, joka kiertää nimensä mukaisesti upean Julman-Ölkyn. Juluma-Ölökky on jääkauden vetäytymisvaiheessa muovautunut kanjonijärvi, joka on itsessään ehdottomasti näkemisen arvoinen. Jos laiskottaa, lähtee järvelle venekyytejä säännöllisesti. Oikein tyynellä säällä, kallioiden heijastuessa veden pinnasta, tuntuu että vene leijuu veden yllä.

Ölkyn Ähkäsy alkaa järven rannalta mukavana hyväkulkuisena polkuna, ja sitä jatkuu n. 300 metriä. Sitten pelin henki muuttuu, reittikuvaukseen voi tutustua vaikka täällä Luontoon.fi-sivustolla. Reitti on luokiteltu vaativaksi, enkä kyllä voi suositella sitä jos jaloissa tai muualla on vaivaa. Tarjolla on myös 5 km lyhyempi Ölkyn ylitys. Viiden kilometrin reitti ylittää järven uuden riippusillan kautta, mutta tämäkin polku kulkee monista paikoista niin lähellä jyrkkiä kanjonin reunoja, että lasten kanssa kannattaa lähtöä harkita. Ja jatkuvaa valppautta tarvitaan, ei puhelinta käteen. Pohja on pääosin kivikkoa, juurakkoa, ylös-alas nousua 268 nousumetrin edestä, lisäksi pieniä pätkiä mukavasti juostavaa alustaa.

Hop hop

Pakkasin reppuuni 1,5 litraa vettä, muutaman salmiakin ja nappasin kävelysauvat mukaan. Vesimäärä tuntuu paljolta, mutta lämpöä oli 28 astetta, joten se tuli tarpeeseen. Suunnitelmanani oli edetä koko matka tehokkaasti alustaan sopien, juosten tai sauvakävellen. Reittikuvauksella aika-arvioksi annetaan viisi tuntia (kävellen, ehkä tauko mukaan luettuna), ajattelin että kaksi tuntia saisi riittää.

Hölkkää, kävelyä, kummallista pomppimista, kiipeilyä, salmiakkia ja vettä, könyämistä, pieni eksyminen, lisää könyämistä, maisemia, salmiakkia ja vettä, hölkkää ja kävelyä, pienet pitkospuut ja tasaisempaa hölkkää, lisää könyämistä, maisemien ihailua, pää puroon, vettä, moikat vastaantulijoille, hölkkää, kiipeämistä, hölkkää ja perillä. Aikaa meni 1 tunti 42 minuuttia, mutta vauhtia sai pitää koko ajan. Sauvoista oli valtavasti hyötyä muutamien mutapaikkojen ylittämisessä ja kivikossa, etenkin todella jyrkissä nousuissa ja laskuissa. Reitti on oikeastikin alustaltaan hankala, ja useamman kerran mietin kuinka polkujuoksijan askelkorkeus eroaa maantiekiitäjän vastaavasta. Koko matka piti keskittyä etenemiseen ja polun silmäilyyn, välillä piti vain kuiskata muutama kiitos siitä, että saan täällä polulla olla. Täyttä läsnäoloa, eikä lainkaan stressiä. Autuasta hikoilua ja hapotusta kauniissa Kainuun metsässä. Rakkautta.

Eli Ölkyn Ähkäsy on ihana. Menkää te muutkin. Ja muistakaa myös muut ihanat Hossan alueen reitit, tarjolla on paljon vaihtoehtoja ja nähtävää, käykää Värikallioillakin.






maanantai 16. heinäkuuta 2018

NUTS Ylläs - 30 hirveän ihanaa kilometriä

Puolisoni lupautui viime syksynä taivaltamaan NUTS Ylläksen 30 km sprinttimatkan kanssani, mutta uhosi sen olevan viimeinen tapahtuma johon ikinä osallistuu. Juoksemisen aikoi lopettaa heti kisan jälkeen. Nyt hän suunnittelee treenejä ensi vuotta ja tulosparannusta ajatellen. Niin ihana ja tuskallisen mahtavaa se oli. 

Minustakin!

Startti - ensimmäinen huolto n. 7 km kohdalla

Lähtökarsinassa taas jännittää ja tanssittaa. Lähtöfiilis on yksi parhaita tunteita mitä tiedän. Ihana odotus ja yhteisöllisyys, musiikki luo tunnelmaa ja edessä oleva haaste nostaa kierroksia. En muista miten lähtö tapahtui, mutta pamahdusta ei ainakaan tainnut olla. Huudetaan Mennään metsään!

100 - 300 m: 


Homma hallussa, tässä sitä mennään ja yhdessä tampataan Yllästä pitkin ylös ja paistelee.

300 - 400 m: 
Tuossahan on meidän parveke, hellettä pitelee. Hapokasta, perskele. Pitkäänköhän vielä?

400 m - 3 km: 
Hellettä pitelee, mutta tuntuu aika hyvältä. Nytkö jo ollaan huipulla!?

Ensimmäinen nousu Ylläksen huipulle pitkää rinnettä mukaillen onkin yllättävän helppo, vaikka rakkakiveä riittää aina vain. Satunnainen tuulenvire viilentää helteessä, hörppään vettä repustani muutaman kerran ja vaihdan pari sanaa muiden kiipeäjien kanssa. Huipulla otetaan pakolliset trailfiet ja ihaillaan huikean kaunista maisemaa.


3 km - 7 km tai Sole poika mikhään

Ylläkseltä laskeudutaan huoltotietä alas, kohti Kellokkaan luontokeskusta. Alamäessä juostessani tunnen lentäväni kuin tarahumara ikään, matka taittuu ja askel on niin keveä. Olo on vahva kun suuntaamme rinteen juurelta kohti hiekkapolkua. Nousut kävelemme ripeästi, päitä kastelemme purovedellä. Matka taittuu mukavasti, hyvällä rytmillä. Ei parisuhdekriisejä. Kellokkaan huollossa juon vettä ja urheilujuomaa kolmisen mukia, syön vähän banaania ja sipsejä kourallisen. Puolisoni nauttii retkibuffasta täysipainoisemmin. Olisi minunkin pitänyt.

7 km - 21 km tai Kuka tämän pirun kurun tänne toi?

Varkaankuru. Katso mikä ihana kukka! Ihana puro! Ihanan vehmasta! Ihanat pitkospuut! Kaikki on ihanaa! Ihanat pitkospuut loppuivat!

Väliin polkua ja sitten Pirunkuru. Kahden kettu-karkin tankkauksella nousuun - iso virhe.

Pirunkuru on jyrkkä, kivinen, hankala ja helteellä erittäin kuuma. Tuuli ei pääse puhaltamaan kuruun, joten kärvistelemme paisteessa ja minä keskityn nousemaan askeleen kerrallaan. Vastaan tulee nousuun hyytyneitä, pysähdyn vetämään henkeä pariin kertaan itsekin. Puoliso yrittää ottaa reppuani kantaakseen koska on herrasmies. Vastaan siihen jotain sivistymätöntä.

Pirunkurun nimeän uudelleen Vittusaatanankuruksi, antakaa anteeksi rahvaanomaisuuteni.

(Oikeastihan Pirunkuru on valtavan kaunis, ja nousu Kesänki-tunturille on upea, maisema huikea. Oma vikani etten syönyt huollossa riittävästi ja juonut enempää.)

Lasku tunturilta kohti metsäosuutta sujuu taas mukavammin, löytyy rullaavaa juoksualustaa ja lisää juoksuseuraa. Hetken aikaa kaikki on oikein ihanaa. Mutta Kellokkaan nousu, ennen toista huoltoa, siellä vaanii nestehukka ja uupuminen. Miten sinne metsään olikin piilotettu niin paljon nousua? Eihän siellä ollut laskua lainkaan? Pitkospuutkin paahteisella suolla. Vessahätä! Järvi! Josko ihan nopeasti viilentäisin siinä päätäni?

Tässä kohtaa katson velvollisuudekseni käskeä puolison jatkaa matkaa omalla tahdillaan, oleellisesti uupunutta haahuiluani nopeammalla. Hetken tilannetta arvioituaan hän lähtee, taputan heipat pyllylle. Ei aviokriisiä tässäkään kohtaa! Hyvä me! Jatkan matkaa samalta suunnalta tulevan kanssajuoksijan rinnalla, molemmat väsyneinä ja hiljaisina.  Varvikossa istuu tyttö lepäämässä, hän saa jo apua ja suolaa.

3 km huoltoon. Voi itku.
2 km  huoltoon. Miten voi olla!?
500 m huoltoon. Nyt vielä vähän!

Huollossa juon paljon vettä sekä urheilujuomaa ja täytän repun (2l). Tuntuu pissahädältä, mutta pöntölle päästyäni huomaan ettei kuitenkaan. Banaania ja sipsejä suuhun, banaania ja urheilujuomaa mukaan ja polulle. Juoksukaverini odottelee vessareissun ajan. En ollut kehdannut pyytää, mutta toivoin että odottelisi. Pääsemme yhdessä matkaan ja ihan kuin salamaniskusta puhekyky ja juoksukyky palautuvat. Naurattaa, lörpötyttää. Helpotuksen tunne. Me selvittiin hankalasta pätkästä ja nyt meitä ei pysäytä enää mikään.

Hetkeäkään ei käynyt mielessä heittää leikkiä kesken.

21 km - 30 km tai Oman elämäni feenikslintu

Pieniä nousuja, jäinen puro. Isompaa nousua. Tuttuja selkiä tulee vastaan. Pitkospuut, siunatut pitkospuut. Ihanat pitkospuut! Kuulema viimeiset kilometrit ovat helppoa maastoa. Hyviä keskusteluja lenkkareista, harjoittelusta, perheestä ja muusta. Tavoitamme kaksi naista jotka etenevät sopivaa tahtia ja joukko kasvaa. Naurua, yhteistä purnausta aina vain eteen tulevista nousuista. Mihin saa reklamoida? Kuka väitti että viimeiset kilometrit ovat helppoja? Mieskö? Ulkoruokintaan!

Puhetta kaljasta, sipseistä ja siitä, kuinka puolisoiden tulee ennen kaikkea varmistaa meidän hyvät harjoitteluolosuhteet ja tarjoilla kaljaa. Ja kehua, suorastaan palvoa. Olisipa maalissa kaljaa! Matka etenee, jutuistamme tarpeekseen saanut herrasmies siirtyy polun sivuun ja päästää meidät ohi. Edetään varovaista hölkkää, välillä kävellään. Kivikkoa riittää.

Sitten, kun kaikkien kellot ovat jo lähellä 30 km maagista rajaa, kaikuvat kuulutukset. Maali on ihan noiden puiden takana. Kivikko vähenee, askel kevenee, ruohikko-osuudella on lapsia vastassa. Askel tuntuu venyvän ja otamme vielä loppukirin. Se tuntuu lennokkaalta, mutta tuskin näyttää siltä.

Maalissa nettoajassa 5.18.20, 24 minuuttia puolisoni perässä. Vähän itketti koska kaikki oli niin ihanaa.

Opit elämäni ensimmäisen polkuilottelun jälkeen:

  • Tuntemuksia tulee ja menee, pitää muistaa, että huonostakin hetkestä selviää
  • Neste kohottaa olotilan melkein minuuteissa
  • Jatkossa huolellisuutta tasaiseen energian saantiin
  • Jatkossa lötköpullo tms. repun lisäksi, jotta tiedän tarkemmin paljonko olen juonut
  • Olen vahvempi kuin uskon
  • Polkuväki on ihanaa.
Ensi vuonna haluaisin olla mukana 55 kilometrin matkalla. Kaikki harjoitteluvinkit otetaan kiitollisena vastaan!


Paarma-baari.





perjantai 29. kesäkuuta 2018

Hajanaisia ajatuksia, tai puolikkaita

Nyt on taas varkain vierähtänyt ihan luvattoman paljon aikaa ilman uutta tekstiä. Siksiköhän omassakin päässä on enemmän mylläkkää kuin tavallista? Tuntuu hankalalta tarttua asioihin ja etenkin hetkeen, on niin paljon hoidettavaa. Ja kilin kellit, ei oikeasti ole.

(ota Hellsten lukuun)

Tärkeimmät mieltä painavat asiat

1. Nykyaikainen feminismi
2. Kehopositiivisuus ja onko siinä järkeä
3. NUTS Ylläs

1. Törmäsin Instagramissa kuvaan jossa kerrottiin, ettet voi olla feministi ellet vihaa miehiä. Tulin surulliseksi. Tunnen paljon mukavia miehiä, omani on ihana ja minulla on kasvamassakin kaksi mainiota miehenalkua. Miten kukaan voi nykyaikana edellyttää pyhää vihaa yhtä ihmisryhmää kohtaan osana puhdasoppista ideologiaa? Kuulostaa ihan... No ei heitetä natsi-korttia vielä pöytään.

Mutta ilmeisesti nykyään ei riitä, että toivoo hyvää kaikille ihmisryhmille ja tekee parhaansa. Jos näin on, en edes halua olla feministi. (Ja näin ollen lienen patriarkaatin aivopesemä naisrukka.)

2. Olen ehdottomasti sitä mieltä, että riippumatta siitä millaisessa kehossa sielusi asustaa, olemme kaikki yhdenvertaisia. Kaikissa ihmisissä on vikoja ja kaikissa on paljon hyvää, paljon enemmän hyvää kuin edes ehdimme huomata. Itsetunto-ongelmia ei voi ulkoistaa yhteiskunnan vastuulle eikä oikea korjausliike ole kakun ahtaminen aina kun mieli tekee.

Kauneutta on monessa koossa, mutta sairaalloinen ylipaino on sitä harvoin. Päähuomio sanassa sairaalloinen. Kuinkahan moni bopo-lähettiläs postaisi vähemmän anxiety-tägillä kuvia, jos kakun syönnin sijaan valitsisi sellaisen liikuntamuodon, joka tuntuu hyvältä? Ehkä seuraan vääriä tyyppejä.

Itsensä sairastuttaminen entistä pahemmin on ehkä paskin tapa ikinä kapinoida.

Ja kyllä, usein vakavasta ylipainosta kärsivä tarvitsee apua, mutta ei sitä joka kehottaa syömään surutta. Tarvitaan lääketieteellistä osaamista ja kykyä kaivautua syömisongelman syihin. Ei vaan lisää ja lisää kakkua ja löysäilyyn kehottavia epämotivationaalisia aforismeja.


3. NUTS
Tästä aiheesta ei vielä ole paljon kerrottavaa. Treenit ovat pitkälti paketissa, viime sunnuntaina juoksin 20 km viimeistelupitikiksen ja vielä jokusen mäkitreenin teen. Jalka on ollut vähän haastava, mutta sauvakävely ja tunkkaus tuntuvat mukavilta, joten niitä nyt ainakin.

Luin muutaman blogin viime vuodelta,  niistä selvisi hyvin reitin monipuolisuus: luvassa on ihan kaikenlaista alustaa rakkakivestä pitkospuihin ja jokunen suokin tullee vastaan.

Tuntuu mukavalta lähteä, ja usko omiin voimiin on vielä vahva. Reitin varrella voi usko loppua kesken, mutta ole jo oppinut puhuttelemaan itseni aika topakasti ja sitten jatkamaan matkaa. "Itepä oot tänne ihan vapaaehtoisesti tullut että ei paljoa auta kitistä."

Luin Syntynyt juoksemaan -kirjan. Se ansaitsee oman tekstinsä, mutta sen viisauksien turvin olen aika luottavainen: Tämäkin kroppa on nimenomaan tehty juoksemaan, ihminen on eläinkunnan paras maratoonari. Pikkuviilausta vielä, sillä kevyemmällä keholla on kevyempi askel.

tiistai 17. huhtikuuta 2018

Kevät-tanka

Joskus käy niin että siivotessa tulee parhaat ideat. Hetki ikään kuin inspiroi:


Pirun piilarit
rillipääksi takaisin!
Irtohius, pöly
kevään armoton valo,
Saatana, mikä työmaa.



Tässä mää juoksen.
Ajattelin, että piilarit on kivaa vaihtelua, näkisi lenkilläkin jotain ja antaisivat  vapauksia kaunistautumiseen. Mielestäni silmälasien kanssa korvakoruja voi käyttää vain varsin rajoitetusti, ja minä taas käyttäisin vain ja ainoastaan isoja hippihenkisiä.

Mutta en ajatellut, että ilta-aurinko paistaa viistosti ikkunasta ja paljastaa joka ainoan villakoiran. Piilareilla ne nimittäin näkyvät, lasit on paljon helpompaa laskea pöydälle ja jatkaa harhaista eloaan pölypallojen keskellä.

Ja siitä se sitten lähti, tanka-runo. Laskin tavut, pitäisi olla oikea jako ja määrä.

Eipä tällä kertaa paljoa muuta, lenkkeily sujuu ja on oikeastaan aika ihanaa nyt kun vaatteista on voinut jättää puolet pois. Olen aika tarkalleen tavoitemäärässäni, jopa vähän yli, 308 juostua kilometriä tälle vuodelle, tavoitteen mukaan 300 km pitää olla. Niistä osa siltä ainoalta vetolenkiltä, joka oli kyllä syvältä, mutta tavallaan aika palkitsevaa jotenkin oudosti. Kyllä minusta juoksijan saa leivottua.


maanantai 5. maaliskuuta 2018

Matkan varrella

Olen aina nauttinut matkanteosta ja etenkin matkaan lähtemisestä, sitä kun edessä on vielä vaikka mitä - mistä sen edes tietää, mitä kaikkea ihanaa! Ehkä jotenkin syntymässä saatujen asetuksen ansiosta minun on helppo sietää sitä, ettei olla perillä. 

Tässä on tietenkin laho ja hieman hutera aasinsilta elämään; eihän me olla perillä koskaan. Ehkä minulle siksi sopii myös pidempien matkojen juoksentelu, saa olla matkalla ihan rauhassa. Oli miten oli, on tunne siitä, että mitä vaan hauskaa tapahtua,  ja että matka – ja  elämä itsessään – kihelmöi mukavasti ja olo on toiveikas.

Näillä ajatuksilla olen tehnyt viimeisten viikkojen aikana juoksutreeniä, ja juostessa palautellut mieleeni sitä ihanaa tunnetta, kun odottaa lähtöä numerolapun rinnassa. Vähän jännittää, tai paljonkin, mutta tuntuu hyvältä. Pian mennään, otetaan mittaa ennen kaikkea itsestä. Yhdessä. Tehdään jotain, mitä piti aikaisemmin mahdottomana. Olisiko tämä psykologista valmentautumista mun elämän toistaiseksi kovimpaan haasteeseen, sinne Ylläs-Pallas 30 kilometrille.

Näen paljon juoksu-unia, ja ne eivät ole painajaisia, juoksen kaikkialla kevyesti ja onnellisena. Lenkillä sinnikkyys on kasvanut, olen opetellut sietämään myös ikäviä olosuhteita, enkä puhu nyt viime viikkojen pakkasista: aina ei ole tankkaus kunnossa, joskus janottaa tai vähän vatsassa vääntää ja sukka hiertää kosteana, mutta lenkki jatkuu.

Sitten, yhtenä päivänä huomasinkin ajattelevani, että minä olen juoksija. Olen olen. Minusta on tosiaan tullut juoksija.

Mitä se tarkoittaa? Olla juoksija?

Törmäsin Facebookissa postaukseen, jossa henkilö valitteli maratonin menneen penkin alle kysyen "Miten kenelläkään voi mennä maralla 4,20 min..."  - jotain tuohon suuntaan.  Ja minua vähän harmitti.

Kyllä aika monellakin menee maralla tuo aika,  monilla pidempäänkin, ja tiedätkö mitä? Jokainen sen suorituksen tehnyt on sankari ja Juoksija. Ajasta viis. Ei ole vähemmän juoksija ylittäessään kolme tai neljä tuntia matkalla. On juoksija, jos juoksee maratonin. On juoksija, jos juoksee viisi kilometriä. On juoksija, jos juoksee.

Juoksijuus ei ole tietty tahti, tietty painoindeksi, tietyt varusteet ja tietyt ennätykset. Juoksijuus on sitä, että nousee sohvalta ja juoksee omalla tasollaan.  Eri mieltä olevat voivat pohtia vielä kantaansa, ja muistaa, että muiden arvostelulla ja moittimisella usein peilataan omia oletettuja virheitään.

Kehopositiivisuudesta puhutaan niin paljon. Minusta olisi hienoa, jos kehorauha ja kehopositiivisuus ulotettaisiin myös tapoihin liikkua. Sen 70 maraa juosseen keho ei ole arvokkaampi tai parempi kuin ensimmäistä vitosen lenkkiä taivaltavan, eikä sillä maraveteraanilla ole oikeutta halventaa muiden suorituksia petyttyään omaansa.  Sen vitosen juoksijan keho ei ole arvokkaampi sekään, mutta hänen orastavan kipinänsä voi veteraani tappaa typerillä kommenteilla.  Kannattaa harkita. Juoksijathan voivat olla voimavara toisilleen.

Lähtökarsinassakin on se yhtenäisyyden tunne. Mutta onko se vain meidän hitaiden karsinassa?

Minun juoksijuuteni

Lenkit vaihtelevat pääosin 7 - 15 kilometrin välillä, aikaa kilometrille kuluu lenkistä riippuen 6.30 - 7.40, hitaasti ja rauhallisesti. Minulla on käsitys siitä, mihin suuntaan treenejäni vien, osin kokemusperäisesti ja osa viisaammilta opittuna. Minulla ei ole sykemittaria, omppukellosta katson viitteellisen syketason lenkin jälkeen.

Lenkillä tunnen oloni hyväksi ja innostuneeksi, usein kiitolliseksi. Varusteinani talvilenkillä on vanha tuulipuku, tekniset paidat ja juoksutrikoot kalsareina, jalassa villasukat. Joskus värikäs kaulahuivi ja aina paksu pipo. En näytä juoksijalta, mutta olen sitä kyllä. Juokseminen on elämäntapa.

Minäkin olen juoksija, koska juoksen ja teen matkaa juoksijana. Perille tulen ehkä joskus, mutta nyt nautin suunnitelmista ja treeneistä.

maanantai 1. tammikuuta 2018

Sallivuus ja sumuverho

Minä uskon sallivuuteen, mutta sallivuus ei saa olla tekosyy voida huonosti. 

Minä uskon, että jokainen ihminen on arvokas ja ansaitsee tulla kohdelluksi hyvin. Mielestäni ihmisen kehon muoto tai sen rajoitteet eivät saa olla syy kohdella ketään poikkeavalla tavalla. Mielestäni kauneudella ei ole kokolappua, väriä tai muuta yksittäistä ilmiasua. Ihminen ei ole yhtä kuin kehonsa, mutta keho on paikka jossa me vietämme tämän ainutkertaisen elämämme - ainukertaista pitää mielestäni vaalia.

Minä uskon, ettei kukaan tiedä laihduttamisesta yhtä paljon kuin ylipainoinen. Minä uskon, että useimmat ylipainoiset tietävät olevansa ylipainoisia. Minä uskon, että ylipainoisen sairauksien taustalla voi olla paljon muitakin syitä kuin ylipaino. Kuitenkin lukuisat tutkimukset osoittavat kiistatta, että ylipainolla ja useilla sairauksilla on selkeä korrelaatio. Ylipainon terveyshaitat ovat yhtälailla psykologisia, sosiaalisia kuin fyysiseen terveyteen liittyviä. Ylipainon haitallisuus korostuu, kun pitkittäistutkimuksissa tarkasteltava ryhmä ovat muuten perusterveet tupakoimattomat. Tupakoivat ja pitkäaikaissairaat puolestaan tasoittavat kuolleisuutta myös normaalipainoisten ryhmässä. Tuskin kukaan tupakan tai syövän haitallisuutta terveydelle ja elinajanodotteelle käykään kiistämään.

Minä en usko, että kukaan on vapaaehtoisesti vakavasti ylipainoinen. Siksi on hyvä, että kehopositiivisuuden myötä ylipainokeskusteluun ovat nousseet mm. itsetunnon, oman kehon arvostamisen ja erilaisten syömishäiriöiden teemat. Aika harva ilokseen syö itseään vakavasti ylipainoiseksi, tieten tahtoen. Syömishäiriöt eivät kaikki liity vain liialliseen  laihuuteen. Minä en usko, että yksilön syyllistäminen auttaa. Mutta en usko, että ylipainoon ja sen terveysvaikutuksiin liittyvien tosiasioiden kieltäminen on sekään avuksi.

Milloin syömisestä tuli ihmislajille tällainen haaste?

Syöminen on hankala asia, ihan hirveän vaikea. Kaikkien on syötävä, koska keho tarvitsee polttoainetta ja ruoan tulee olla myös nautinto - jos nyt ei joka päivä, niin on kuitenkin ihan oikeat syyt sille miksi kaalikeittodietti ei toimi. Minun syömishistoriastani löytyy lohtusyömistä, palkkiosyömistä, syömisen ilosta syömistä, pakonomaista syömistä ja vaa'alla laukkaamista sekä satunnaista oksentelua - tämän kaiken seurauksena normaalipainoa, reipasta ylipainoa ja mielialan laskua.

Lohtusyöminen on ehkä se pirullisin ansa: huono syöminen laskee mielialaa, liiallinen syöminen aiheuttaa syyllisyyttä ja se johtaa taas syömiseen. Syömisongelma - ruokariippuvuus - on kaiketi aikalailla alkoholismiin rinnastettava ongelma. On olemassa asia, jonka ajatteleminen hallitsee päiviä. Rimpuilee, ettei ajautuisi taas sen asian äärelle, koska tietää ihan varmasti sisimmässään että se on haitallista. Lyhyaikaisesta ilosta seuraa huono omatunto ja fyysisesti paha olo. Huomenna minä lopetan.

On siis selvää, että laihtuminen ei ole ihan yksinkertaista. Eihän kukaan ihan tosissaan usko alkoholistinkaan lopettavan vain, koska hänelle sanotaan, että sinä olet muuten juoppo, pitisikö sinun lopettaa. Monet tarvitsevat oikeasti apua, eivätkä pelkät syö oikein -ohjeet vain riitä. Kyllähän alkoholistillekin tarjotaan parempaa apua. Tipaton tammikuu ja herkuton helmikuu ovat pahimmillaan oikein hyviä tapoja huijata itseään - ei minulla ole ongelmaa kun juuri pidin pitkän tauon. Tauon jälkeen syödään ja juodaan kaksin käsin, usein molempia.

Mutta auttaako liiallinen sallivuus, että minä sallin itselleni kaiken? Ettei sallivuus ole vain sumuverho, jonka takana voi jatkaa itselleen vahingollista tapaa? Pitäisikö sallivuus-ajattelun rinnalle nostaa erilaiset keinot hakea apua? Kuten alkoholistin, myös ylipainoisen pitää toki itse haluta löytää toisenlainen elämäntapa, haluta voida kehossa paremmin.

En käy kieltämään, etteikö ylipainoinen voisi voida kehossaan hyvin. Uskon vain, että on eroa onko ylimäärisiä kiloja 10 vai 40. Uskon, että terveyttä vaarantava ylipaino on ihan oikea syy saada apua, muutakin kuin ravinto-ohjelmia.

No miksi minä sitten kirjoitan aiheesta?

Minähän uskon sallivuuteen, en ehdottomiin kieltoihin. Mutta joskus sallivuus voi todella olla sumuverho jatkaa huonoja valintoja. Välillä on hyvä, etenkin juhlakauden jälkeen, tarkastella asetuksiaan ruokaan - ja yhtälailla alkoholiin. Jos olen jotakin ilman, mitä se tekee minulle: oleko ärtyinen, onko olo parempi, kuinka paljon ajattelen asiaa? Se, mitä päässä tapahtuu, antaa hyvin suuntaviivoja siitä, ollaanko sallivuuden tiellä vaiko sumuverhon takana. Tämä ajatus nousi mieleeni, kun perhetradition merkeissä vietämme laajennetun perheen kanssa herkutonta tammikuuta. Tylsä absolutisti kun olen, ei tipatonta tarvita. Tammikuussa siis tarkastan omat asetukseni suhteessa syömiseen, ja syömishistoriallani se on vain hyvä ajatus.

Olen 38-vuotias, ja uskon viimeinkin saaneeni syömisen hallintaani. Temppu ei tapahtunut yhdessä yössä, enkä voi nimetä mitään yksittäistä käännekohtaa. Mutta nyt keski-ikäistyvänä neljän lapsen äitinä tunnen olevani terveempi ja pystyvämpi kuin koskaan. Painoni on asettunut uomiinsa, eikä ruoka hallitse ajatuksia. Tai eihän niitä koskaan ruoka olekaan hallinnut, sokeri on.

Ehkä muutos alkoi oman itseni hyväksymisestä, että ilman jatkuvaa suorittamistakin olen ihan hyvä - tähän sain apua. Löysin ilon liikkumisesta, kun luovuin suorittamasta lenkkejä. Stressi vaihtui iloon vahvoista jaloista ja kauniista luonnosta. Yllättäen löysin itseni taas numerolappu rinnasta lähtöalueelta, mutta sallivuutta soveltaen: on mukava olla nopea, pääasia on nauttia matkasta ja tapahtuman tuomasta ihanasta jännitysen kihinästä, maaliin juoksemisen ilosta.

Ylipainoinen tietää mitä syödä - turhaa siitä on jauhaa

Tärkeintä olisi olla itse se, joka rakastaa sinua ja haluaa pitää sinusta huolta, siten että edessä on kymmeniä vuosia hyvää elämänlaatua. Itseinho on tuhoisaa. Itseinho ei ole tervettä. Minä uskon, että kun itseinho muutetaan terveeksi hyväksyväksi rakkaudeksi, on kaikki mahdollista. Tähän tarvittaisiin enemmän apua. Tukien, tosiasiat hyväksyen, ihmistä ja terveyttä arvostaen. Armollisuutta ennen sallivuutta.