Voihan kalpea punasolu

Pitkään aikaan en ole kirjoittanut erityisen paljon mitään treeneihin liittyvää. Siihen on syynsä, nimittäin: treenaaminen on ollut mahdottoman hankalaa ja joka lenkki on mennyt edellistään huonommin. Onhan se vähän omituista. Tämä on herättänyt kauhua ja vähintään syvää ketutusta. Jos aikaisemmin juoksin paikallisen laskettelurinteen (Suomen pienimmän!) viidesti ylös, viime sunnuntaina tuskaa aiheutti yksi nousu, kävellen.

Tälle onneksi löytyi syy, hemoglobiini oli surkeat 104, punasolut kalvakoita ja pieniä. Raudanpuutosanemiaa oikein tyypilliseen tapaan. Nyt sitten tankataan rautaa ja kontrolloidaan onko arvo lähtenyt nousuun muutaman viikon kuluttua. Sitten ehkä pitää siirtyä raudan pumppaamiseen: eilen puolisoni kainosti vihjaisi, etteivät minun fysiologiset ominaisuuteni ja aina, normaalitilassaankin, kalvakat punasolut ole ehkä ihanteellisia juoksijalle. No, pistetään pohdintaan.

Mutta siis viime viikkojen huimaus, tykytys, hengenahdistus ja palelu ovat varmastikin johtuneet juuri tästä ja sehän on mahtavaa: asia on hirmuisen helppo korjata!

Mutta ei, Terwa-maratonin puolikas ei kutsu, saa nähdä mikä kutsuu ja missä kohtaa vuotta. Ensin pitää saada veriarvot kuntoon ja kun tää täytyy hoitaa ilman Kari-Pekkaa, tässä menee tovi.

Syy, tekosyy ja niiden välinen ero

Kävin eilen tunkkaamassa kotoisan laskettelumäkemme ainokaista rinnettä  sauvakävellen, tavoitteena saada vertikaalisia metrejä reilummin kasaan. Mukana oli rakas lenkkikaverini ja kävi niin, että verttikilometrit jäi ynnäämättä kun itsensä parantaminen lähti käyntiin. Me ei paranneta maailmaa, se on iso urakka, mutta parannetaan omaa itseä ja terapoidaan toista. Ollaan läsnä. Se meiltä sujuu.

Mun lenkkikaveri on upea naisihminen: iloinen, avoin, empaattinen ja osaa pitää puolensa jos tarpeen. Fyysisesti tämä nainen on kovemmassa kunnossa kuin moni 20-vuotias, mutta se ei ole pääasia: hänelle tärkeintä on voida hyvin. Hän on tehnyt pitkään tietoista muutosta, opetellut liikkumaan, syömään ja ajattelemaan tavalla joka auttaa voimaan paremmin, vaikka takana on raskaitakin asioita. Hän ei ole ihmenainen, mutta on tajunnut jutun juonen: jos voit huonosti, ainoa asia johon varmuudella voit vaikuttaa on oma ajattelusi ja tapasi olla, nyt, tässä hetkessä. Siihen hän keskittyy joka päivä:

• Tee sitä mikä tekee sinut onnelliseksi.
• Ajattele hyvän kautta, näe hyvä muissa.
• Hyväksy itsesi sellaisena kuin olet, sano se vaikka peilille ääneen kunnes siitä tulee totta.
• Muuta ne asiat joihin voit vaikuttaa, jos muutos ohjaa hyvinvointiin.
• Hyväksy olosuhteet joita et voi muuttaa, älä takerru negatiiviseen.
• Syö suklaata kun siltä tuntuu.
• Ole rehellinen itsellesi.

Aiemmin mun lenkkikaveri voi huonosti, painoa oli hitusen liikaa (ei minun mielestäni, mutta se onkin se oma fiilis jota pitää kuunnella - terveen aikuisen), väsytti ja tylsistytti, kiire painoi ja siinä tuli syötyä mitä sattuu. Liikunta ei kuulunut arkeen ja se näkyi terveydessäkin. Mieliala oli alavireinen. Muutos lähti elämäntilanteen muutoksesta ja  päätöksestä voida paremmin, ymmärryksestä että hän on arvokas ja tärkeä. Kun minä katson kaveriani nyt lenkillä ja kuuntelen häntä, suurin muutos on tapahtunut juuri siinä asenteessa. Minä en pystystä on tullut minä pystyn, minä tahdon.

Usein ihminen kyllä tietää, mikä on oman hyvinvoinnin tiellä. Tärkeää on tunnistaa, milloin vastassa on oikea este ja milloin mielikuvituksen tuote. Tärkeää on erottaa oikea syy jättää jotain tekemättä laiskamadon jurppimisesta. Tärkeää on ymmärtää, mikä ohjaa voimaan hyvin ja mikä huonosti. Tärkeää on ymmärtää olevansa niin arvokas virheineenkin, että hyvä olo on perusoikeus. Tärkeää on olla rehellinen itselleen ja lopettaa pateettinen paskanjauhanta ja tarttua toimeen. Vähemmän tärkeää on farkkujen tuumakoko, naururypyt ja roikkuvat tissit. Mutta kun kukaan muu ei tee ketään onnelliseksi, siitä on ihan itse vastuussa. Sopivat keinot kukin osaa löytää itse. Toisille se on puutarhan hoito, toinen tahtoo draamaryhmään ja kolmas alkaa tunkkaamaan sauvamäkeä.

Kuinka helppoa onkaan keksiä tekosyitä jättää asioita tekemättä. Pelkoako se on, että yhtäkkiä elämä muuttuukin?  Että jos ei olekaan päiväkatkeruutta jossa velloa? Onnellisuus onkin pelottavaa? Mistä sitä puhuu jos ei ole valitettavaa? Että pysähtyisinkin hetkeksi paikalleni polun varrella ja tajuaisin, että hitto minä olen onnellinen, kaikki on hyvin. Että elämä muuttuu, mutta minä olen tässä itseni kanssa sovussa ja onnellinen.

Sallinette minun korostaa: liikunta ei automaattisesti tee kaikkia onnelliseksi, mutta tutkimusten mukaan sillä on paljon merkitystä. Suosittelen kokeilemaan. Suosittelen kokeilemaan myös salsaa, ääneen laulamista, suklaan syömistä ja churroja sekä juomaan lasin kuohuvaa tilanteen tullen. Elämässä on paljon mistä nauttia, eikä se niin ihanan kallistakaan ole.

Nyt on autuaallinen lihaskipu, hyvä, tulosta harjoituksesta.