Ja miksikö meidän perhe on jutun aiheena? Juttusarjan teemana on käännekohta ja meidän perheemme käännekohta tuli vastaan marraskuussa 2010, kun toiseksi vanhin lapsemme sairastui vauvaleukemiaan ollessaan vajaan kahdeksan kuukauden ikäinen. Hyvin harvinainen sairaus, johon joka vuosi Suomessa ei onneksi edes sairastu vauvaa. Meillä oli todella, todella huono onni.
.jpg) |
| Minä ja rakas potilaani kevättalvella 2011. Hymyjä! |
Lapsen sairauden myötä entinen elämä hävisi. Jouduimme näin jälkeenpäin ajateltuna kuin kuplaan, jossa samat pelottavat asiat ja ajatukset toistuivat päivästä toiseen, tunnista toiseen. Kuplassa eivät normaalielämän säännöt päteneet eikä normaalille oikein ollut edes tilaa, ei liikkumavaraa. Sairaus vaikutti niin meihin vanhempiin kuin 2007 syntyneeseen rakkaaseen esikoiseemmekin: osa perheestä käytännössä asui sairaalassa ja kotona käytiin vain kylässä. Odotettiin koko ajan, jotain mitä en oikein osaa vieläkään nimetä. Toivoa? Tavallisuutta? Normaalia elämää? Varmuutta? Levollista hetkeä?
Toinen käännekohta perheemme elämässä tapahtui, kun lapsemme hoidot tehosivat ja paraneminen viimein alkoi. Milloin, en osaa sanoa. Hoidot kestivät kaksi vuotta, jonkinlaista toivoa saimme vuoden hoitojen jälkeen. Nyt kun lääkkeistä on vuosi ja pari kuukautta päälle, alan uskaltaa sanoa ääneen että lapsemme on terve. Hän on terve, reipas ja hurjan topakka kohta nelivuotias poika. Myös ihanien tyttäriemme syntymät vuosina 2011 ja 2013 olivat käännekohtia, valoa ja iloa vaikeiden vuosien jälkeen.
Toiveeni on, että vaikeassa tilanteessa ja sairauden kanssa eläviä meidän perheen tarina lohduttaisi. Monesta on mahdollista selvitä.
Ompa hurjaa kuulla tuollaisesta vakavasta sairastumisesta. Myös meidän esikoinen sai vakavan verisairauden kesällä 2012, mutta onneksi tilanne korjaantui suhteellisen nopeasti Lastenklinikan mahtavassa hoidossa. Silti en voi olla symppaamatta perheitä, missä sairaus on pitkällisempi rasti ja tosiaan kaikki eivät saa onnellista loppua... Myös meidän poika on nyt terve ja lopulta tuo keikka alkaa unohtua arjesta, mutta kyllä minua siti välillä puristaa rinnasta ja mietin miten kamalan, kamalan onnekkaita me olemme.
VastaaPoistaIhana kuulla että teidänkin poikanne on kunnossa ja että ne pelottavat ajatukset ovat jääneet taka-alalle. Raskaita pätkiä ovat, mutta aina on tosiaan mielessä se että meillä tästä selvittiin, olimme lopulta onnekkaita. Pitää muistaa olla kiitollinen:)
VastaaPoistaHeips Sanna ja perhe!
VastaaPoistaLuin tuon tarinanne lehdestä. Tutultahan se kuulosti, muistan teidän vaiheista näköjään yllättävänkin paljon... Sillä lusimmehan rinta rinnan ja sairaala-arkea jakaen. Ihan sattuu vieläkin, kun muistan V:n suun ja kauhean kivun. Kuinka äidin syli oli ainoa paikka maailmassa. Muistan vanhempasi kuinka he arjessanne olivat mukana ja sen kuinka synnytyspaikkaa funtsitte. Samoin kovan huolesi isoveljestä... Muistan myös iskän kanssa evakko-osastolla käydyt keskustelut siitä siirtoonko vaiko eikö. Sehän oli 2011 kevättä... jännityksen, odottamisen tuskaa ja ennen kaikkea sitten ne hyvät uutiset! Mutta kaikesta olette selviytyneet;-) Yhä osastolla käydessä Muumi-mukeissa muistan teidän "omat" mukinne;-)
Tulee toisaalta mieleen, että jossakin vaiheessa itse kunkin on asioita vain kelailtava ja avattava, kukin tavallaan. Muutenhan siitä jää ikiajoiksi möykky sisimpään. Kunpa kaikki kykenisivät asioista puhumaan ja avaamaan, ainakin itselle se on ollut huojentavaa monessakin mutkassa. Sillä se on elettyä, koettua, se ei unohtamalla kummene, varsinkin jos yrittää olla niin ettei sitä olisi tapahtunutkaan. (ymmärtänet) Tiedostan myös sen jatkuvan epävarmuuden, joka on meihin vanhempiin ikiajoiski juurrutettu, se ei kyllä lähde kitkemälläkään.
Teistä oli aivan ihanat kuvat, todella lämminhenkisen kotoisat.
Oikein ihania päiviä koko katraalle;-)
Tiinalta
Aurinkoisia talvipäivä teidänkin pesueelle koirineen ja kissoineen:) Kyllä nuo kahvihuonekeskustelut olivat tosiaan niin tärkeitä! Mutta itselleni on varsinkin nyt myöhemmin ollut helpompi asioita käsitellä ja jotenkin niistä puhumalla ne aina siirtyvät vähän kauemmas itsestä. Asia kerrallaan ja päivä kerrallaan, teillä varsinkin oli vähän turhan kova matka kuljettavana kaikkineen!
PoistaVaikuttava juttu teidän perheestä, jota tuli kyynelsilmin luettua. Onneksi teillä nyt kaikki hyvin, hyvää talven (nyt kun se vihdoin saatiin) jatkoa! :)
VastaaPoistat. Ulla, 5 v. ja1 v 8 k tyttösten äiti
Aurinkoisia talvipäiviä sinulle ja tyttösillekin:)
PoistaNyt meillä tosiaan on onneksi kaikki hyvin pojan kanssa, kohta vietetään 4-vuotis synttäreitä, ihan uskomatonta!