NUTS Ylläs-Pallas 100 km 2021

Nykyisin olen laiska kirjoittaja, mutta nyt ajattelin rutistaa muutaman ajatuksen itsestäni. Ensimmäinen 100 km ultra on kuitenkin jonkinlainen merkkipaalu tällä maalisella taipaleella, jonka haluaa myös itse muistaa. Juoksutaustaani voi tutustua aikasempien tekstien kautta, mutta lyhyesti se on sellainen, että vuonna 2018 annoin polkujuoksupirulle pikkusormeni Ylläksen 32 km matkan jälkeen ja sitten se ahmaisikin koko käden. Näin kuulema usein käy.

Startti 10.7. 00:00

Puolisoni sekä vanhin lapseni saattelivat minut starttiin, ja hetki hengattiin lähtö/maalialueella yhdessä. Ihan hirveästi en osannut enää jännittää. Päivä oli mennyt vuokramökillä lepäillen, muu perheeni oli piipahtanut Taivaskerolla, kun yritin nukkua päiväunia, mutta todellisuudessa päädyin hämmästelemään sitä, että edelleen telkkarissa pyörivät ne samat saippuasarjat, joita pällistelin n. 20 vuotta sitten. Horrostelin hetken.

Ja juuri ennen starttia tuli se tuttu ilo edessä olevasta matkasta.

Kohti Rauhalaa

Minullahan oli suunnitelma siitä, miten etenisin ja laskettuna vaihtoehtoiset aikataulut huoltoväleille. Suunnitelman avulla halusin varmistaa, että viimeisiin nousuihin jää reilusti aikaa. Ensimmäisen kilometrin aikana jouduin totetamaan suunnitelmani lapsellisen typeräksi: Juoksijoista muodostui pitkä ja nykien etenevä jono, jossa sitten jatkettiin pitkään, huiman paljon teknisemmässä maastossa kuin olin kuvitellut. Kartan korkeuskäyrästä olin päätellyt, että ensimmäinen vitonen rallatellaan kevyeen laskuun, mutta olin kyllä aivan väärässä.

Ensimmäinen pidempi nousu taisi mennä Lommoltunturin kylkeä pitkin, tiiviissä jonossa. Polkua tukkivat kaatuneet puut ja tiheät katajikot, joita sai väistellä ja samalla pelätä läväyttävänsä risut perässä tulevan kasvoille. Anteeksi, jos niin kävi. 

Jono tyssäsi kävelyvauhtiseksi, ja uskalsin hypätä pienen letkan perässä sen ohitse. Näin sainkin sitten kipitellä enemmän omaa vauhtiani muutaman kilometrin, uudessa jonossa, mutta silti. Tältä pätkältä muistissa ei ole paljoakaan yksityiskohtia, yö oli kaunis ja ilmeisesti Pallasjärvi kimmelsi selän takana. Kuvia ei voinut ottaa jos halusi jatkaa matkaa hyväksi osoittautuneessa letkassa. Ja eipä niitä maisemiakaan hirveästi voinut ihailla, polku oli tosiaan vaikeakulkuinen.

Ennen Rauhalaa taisi olla joku tunturinlaki ja sellainen soistuva pätkä, jossa kengät kastuivat kyllä. Osin mukavaa neulaspolkua. Huoltoon pääsin kuitenkin aikalailla roskiin heittämäni suunnitelman rajoissa, ja olin iloisesti yllättynyt. Huollossa viivähdin tovin - otin turhan paljon sipsejä joita koetin vimmaisesti pupeltaa - ja täytin lötköt. Fiksumpi olisi hoitanut jo tässä kohtaa myös alkavat hiertymät jalkaterästä, mutta minä en ollut kovin fiksu.

Pahtavuoma

Rauhalan jälkeinen asfalttipätkä tuntui siunakselta teknisen polun jälkeen, ja tieltä käännyttiin varsin kelvolliselle polkupätkälle. Sitten alkoi pitkältä tuntunut loiva nousu kohti Kesälakea, ja tällä osuudella mietin, miksi helvetissä täkäläinen polku ei voi mennä suoraan edes 200 metrin matkaa. Reitti tuntui syheröiseltä ja suoraan sanottuna aika tylsältä. Mutta matka lyhenee kun liha liikkuu, ja aamun varhaiset tunnit olivat vielä siedettäviä lämpötilaltaan. 

Lämpö nousi todella nopeasti, kun aurinko nousi ylemmäksi. Minä en tykkää kuumasta, mutta säätilalle ei ihan hirveästi mitään voi. Pitää säätää sitä mihin voi vaikuttaa, ja minun tapauksessani se oli nesteen nauttimisen määrä sekä kropan viilentäminen kaikissa mahdollisissa vesipaikoissa.

Ennen Pahtavuomaa vasen polvi alkoi särkeä alamäissä. Nyt ajatellen se tuntui juoksijanpolvelta ja syynä lienee se, että kun oikea jalkaterä oli tulessa hiertymien vuoksi, kompensoin sitä rasittamalla vasenta jalkaa enemmän, ja eihän se siitä tietenkään tykännyt. Tässä onkin oppi ensi kerraksi, hiertymät hoidetaan ensioireista, ei viivytellä huoltoon. Se hetki mikä jalkojen huoltamiseen menee, säästyy kyllä matkantekovauhdissa sitten.

Huollossa huutelin pääni hanan alla, söin ja täytin lötköt enkä tietenkään huoltanut jalkoja.

Peurakaltio

Pahtavuoman ja Peurakaltion väli on vajaa 14 km, jos oikein muistan. Välillä on loivaa nousua ja laskua sekä Äkäskeron todella jyrkkä nousu ja yhtä tiukka lasku juuri ennen huoltoon saapumista. Tämä oli jalkavaivasta huolimatta kuitenkin palkitseva väli, Äkäskerolla menevä polku oli alun teknisten osuuksien jälkeen aivan ihana kulkea, ja maisemat olivat upeat. Kaukana takana näkyi Pallas ja edessä - ehkä hieman uhkaavana - Ylläs. Tuli hyvä fiilis siitä, että olen jo täällä. Samoin se tuntui mukavalta, että vaikka hiertymistä ja polvesta oli riesaa, eivät lihakset olleet väsyneet vielä. Oli kuuma, tissuttelin tuon tuostakin pulloistani mikä oli viisasta.

Huollossa sain nopsaan drop bagini, ja istahdin nuotiopaikalle riisumaan repun sekä kengät ja sukat ja viimein huolsin myös hiertymät, vaihdoin sukat ja tilavammat kengät. Iloisen yllätyksen tarjoili alkoholiton Crisp-vadelma-olut, jonka olin ehtinyt unohtaa, se oli vielä viileäkin. Kaurapuuron ja sipsien syönnin jälkeen vessatauko ja vähän jutustelua, ja siitä sitten matkaan. Olisin voinut lähteä liikkeelle nopeamminkin, mutta ajattelin, että on viisasta kerätä voimia lopun rutistuksiin ja varsinaista kiirettäkään ei ollut. Taisin olla vähän laiska.

Kotamaja

Tässä pätkässä ei ole paljon mainittavaa. Harvassa olevat reittimerkit aiheuttivat pari Oon varmasti poikennut reitiltä -paniikkia, mutta en kuitenkaan. Metsää, sellaista tavallista mäntymetsää aivan liian pitkään, pari puroa viilentymistä varten ja rasittavan pitkä nousu helteisessä ja varjottomassa metsässä kohti kotamajan vesitankkeja. Siellä istahdin taas hetkeksi.

Meille kerrottiin, että lämpöä on nyt varjossa 25 astetta ja auringossa 30, että juokaa ja viilentäkää itseänne. Kesänkijärvi 12 km päässä tarjoaisi uimapaikan halukkaille. Joku sadisti oli tuonut myös sellaisen reitin korkeusprofiilipiirroksen Kotamaja - Ylläsjärvi välistä. Jos se jotakuta lohdutti, kuvan loivalta laskulta näyttävä reitti ennen tömäkkää nousua Kellostapulille Varaankurun kautta, se on toki hyvä. 

Ylläsjärvelle olisi matkaa reipas puolimaraton. Se tuntui aika pitkältä.

Ylläsjärvi

Minä maksoin tyhmyyttäni joka askeleella alamäkeen, kun en ollut hoitanut oikeaa jalkaa ajoissa. Tasaisella sen sijaan oli hyvä edetä, ja pääsinkin mukavaa vauhtia perusmatkalaisen kanssa Varkaankurun pitkoksien päätyyn saakka. Ennen Varkaankurua oli metsää, ihan liikaa mäntymetsää. Ja Varkaankurussa, miten ne pitkokset jatkuivatkin niin pitkään? Nousu oli todella raskas helteisessä kurussa, vaikka vierellä virtasi kylmää vettä loiskittavaksi. Kurusta ponnistin nuotipaikalle ja vessaan, ja siinä kohtaa iskikin sitten itsesääli ja totaalinen väsymys. Oksetti, sydän hakkasi ja epätoivo iski Yllästä ja Pirunkurua ajatellessa: Miten niistä voi selvitä, jos pitkospuunousukin oli liikaa?

Soitto puolisolle, kitinää ja kätinää, yritys syödä ja juoda ja sitten ryhdistäytyminen. Puoliso muistutti, että Kellostapulin nousu on itseasiassa aika loiva ja mukava, että liikkeelle nyt vain ja Ylläsjärvellä kunnon tauko. Näillä neuvoilla lähdin liikkelle ja ilokseni huomasin, että niinhän se tosiaan oli, leppoisa nousu. Kunnes sitten päästään siihen ekaan hämylaskuun jonka jälkeen alkaa uusi nousu. Kellostapulin kierros on madonreikä, josta pääsee pois hyvällä onnella. Minä pääsin lopulta. Samalla huomasin, että metsästä nousee kovasti savua, siellä oli orastava metsäpalo joka todella säikäytti siinä kuivuudessa ja kuumuudessa. Katastrofin ainekset ehdottomasti kasassa, onneksi saivat nopsaan sammumaan!

Ylläsjärven huolto oli jotenkin kuollut. Siis oikeasti. Siellä ei ollut enää kuin muutama helteen uuvuttama tyyppi ja henkilökuntakin arpoi, annetaanko näille keksejä vai ei. En tiedä, en saanut keksiä, en kyllä olisi halunnutkaan. Pää hanan alle, neljä lötköä täyteen nesteitä, banaania nassuun ja vessan kautta kohti mahdottomalta tuntuvaa Ylläksen nousua.

Kellokas

Ylläsjärvi - Kellokas -välistä ei ole paljoa sanottavaa siitäkään. Siinä on nousu ja siinä on lasku. Molemmat pitkiä ja raskaita, etenkin helteessä jota ei edes tuuli viilennä. Ruiskuttelin vesilötköistä viilennystä päähän useampaan kertaan. Nousussa rakkaosuus on kivempi kuin rakkaa edeltävä osuus. Ja kuka keksi, että kaivetaan sinne nousun loppuun sellainen jättimäinen oja? Mielestäni boulderointia ei tulisi sotkea polkujuoksuun. Tai siltä se silloin tuntui.

Huoltotie alas on tappavan tylsä, ja se olisi kiva rullata menemään rennosti. Minulla rullautui nahka varpaista, joten töpöttelin sitä sitten hiljaa ja koettaen arvioida, laskeeko aurinko lainkaan tunturin taakse. Ei se laskenut. Parasta oli taas päästä Varkaankurun puron äärelle laskun jälkeen. Koko iltapäivän haaveilin uimareissusta maalin jälkeen ja oikein raikkaasta vedestä. Mietin myös asettumista makaamaan puroon ihan vain hetkeksi. En asettunut.

Kellokkaalla huollon perusjutut ja pieni jutustelu juoksijattaren kanssa, jonka olin tavannut päivän mittaan useampaan otteeseen. Huollossa oli kokista, sokeritonta, mutta ihan vain ne kuplat olivat taivaallisia. Energiaa sain kyllä muutenkin.

Lötköt täyteen ja kohti sitä mitä olin jännittänyt kaikista eniten.

Maali!

Kellokkaan ja Pirunkurun välillä koin aivan uudenlaisen elämyksen: Reitti oli suhteellisen tylsä ja meni mökkialueella tien laitaa. Valvomista edeltäneet huonot unet alkoivat vaatia veronsa virikkeiden puutteessa, ja silmät painuivat kiinni monta kertaa. Etäämmällä näin taas saman tutun juoksijan, ja otin hänet reippaasti kävellen kiinni, pieni jutustelu piristi. Ennen nousua istahdin mättäälle imaisemaan kofeiingeelin, joka oli yllättävän maukas, ja lotrasin kylmää vettä naamalle sekä selkään, se herätti.

Nousuun lähin askel kerrallaan -taktiikalla, eikä minusta sen enempään olisi ollutkaan. Kurussa meitä oli paljon yhtäaikaa, ja oli kiva vaihtaa sananen muiden kärsivien kanssa. Ja siinä tampatessa se jyrkin osuus loppuikin ihan yhtäkkiä, taitettiin reittiä vasemmalle kohti tunturin lakea ja nousukulma muuttui olellisesti mukavammaksi. 

Tässä kohtaa mieli keveni, kaikki pelottava on nyt tehty ja enää tarvitsee vain mennä maaliin. Tunturista laskeutuminen oli kivuliasta oikean jalan hiertymien vuoksi, mutta voimia oli jäljellä.  Reippaasti sauvoen edettiin reitillä tutuksi tulleen juoksijan kanssa kohti Äkäslompolon asfalttiosuutta, ja siellä alkoi tuntua siltä, että loppukiri on vielä jemmassa kropassa.

Kilometri ennen maalia lähdin hölkkäämään ja kuikuilin milloin maalisuoran liput alkavat näkyä. Raitilla tuli paljon vastaan ihmisiä, jotka kannustivat, ja tunsin itseni hieman hulluksi nauraessani ja juostessani. Juuri tässä oli se hetki, johon kaikki kulminoituu, vuoden työ ja kaikki reitillä koetut kurjuudet lunastettiin sillä suoralla ennen maalia valtavana ilon hyökynä. Viimeiset sadat metrit tulin täysin kivuttomasti lennokkaalla askeleella maaliin, ja maalissa itku oli pinnassa, yhtäaikaa naurun kanssa. 

Puolisoni ja kolme nuorinta lastamme olivat äitini kanssa vastassa maalissa. Tuntui tärkeältä rullata maaliin juosten eikä aivan rikkinäisenä perheeni kauhistukseksi.

Finisher-kuvat, linssisoppaa ja olut sekä nopea jalkojen jäähdyttely järvessä, sitten lähdimme Äkäslompolosta kohti Vuontisjärven mökkiä. 

Ja se oli sitten siinä. Ja se oli vaivan arvoista.

Hajanaisia ajatuksia

Reitin varrella tapasin monia tuttuja kasvoja, se piristi. Polkuyhteisö on lämmin.

Reitin varrella vannoin, etten ryhdy tähän enää koskaan. Seuraavana aamupäivänä olin jo muuttanut mieleni. Huomasin, että tein lukuisia virheitä reitin varrella, mm. jalkojen huollon laiminlyönti ja liian pitkät hengailut huolloissa, ja totesin, että minulla on mahdollisuus parantaa aikaa. Nyt aikaa meni hieman vajaa 22 tuntia. Se on pitkä aika liikkua tunturista toiseen ja ratkoa eteen tulevia haasteita. 

Maalissa olin hyvävoimainen eivätkä sormeni olleet lainkaan turvoksissa, nesteen ja suolan nauttiminen olivat varmasti menneet putkeen. Syömisen säännöllisyyteen pitää kiinnittää huomiota, nyt ehdin välillä nälkäiseski. Nälän korjaaminen on kuitenkin helpompaa kuin nestevajauksen, ja siksi selvisin mielestäni hyvin.

Päivä oli todella armoton. Kuumuus kulminoitui Ylläksen nousuun, jossa ei ollut tarjolla varjoa eikä edes kunnollista tuulta. Olen kiivennyt nyt saman reitin helteellsä kaksi kertaa, 2018 ja 2021, jospa jo kolmannella saisin nauttia vaikka kevyestä tihkusateesta.

Tulin maaliin hyvissä voimissa. Mietin, olisiko pitänyt ottaa kropasta enemmän irti reitillä, mutta en usko. Tämä oli ensimmäinen 100 km ultra, ja olosuhteet olivat raadolliset. Sen näkee keskeytysten määrässä. Tärkeintä oli päästä maaliin ajasta viis, ja valitsemani varovainen taktiikka tauoilla ja reippaalla jäähdyttelyllä vesistössä oli siihen hetkeen oikea. 

Juoksukuntoa on monenlaista

Juoksukunto voi tarkoittaa monenlaisia asioita. Ammattiurheilijoille juoksukunto on jotain ihan muuta kuin tällaiselle aika aktiiviselle harrastajalle, mutta oikeasti aktiiviset harrastajat eroavat nekin sitten hölkkätädeistä. Minulle juoksukunto tuli mieleen kesäkuisen ultran jälkeen, kun huomasin, että lähtökohtaisesti juoksuposse on suhteellisen hoikkaa. Olenhan minä sen toki tiennytkin, ennen kesää ja kisakautta puhutaan paljon kisapainon hakemisesta, harrastajienkin keskuudessa, ja vaikuttaa jokaikinen kerätty tai karistettu kilo ihan kilometriaikaankin. Mutta jotenkin olen ajatellut, että hölkkäähän tässä. Nyt sitten ajattelin, että kivempaa juoksu olisi kuitenkin vähän keveämpänä, ja aloitin juoksukunto-projektin, tavoitteena 10 kg painonpudotus. Ja nimenomaan  juoksun vuoksi painoa vähemmälle, sillä olen ollut aika tyytyväinen kroppaani viime vuodet. Mutta nyt kun housut istuvat paremmin, huomaan, että tykkään kropastani aika paljon enemmän enkä hirveästi mieti onko joku vaate edustava. Kunhan puen päälleni.  Nyt painoa on tippunut 7 kg, joten vielä on vähän matkaa.

Painoasiat tuntuvat olevan todella kuuma peruna, aivan kuin painosta ei voisi puhua lainkaan koska se on niin sensitiivinen asia. Juoksun kannalta lähtökohta on kuitenkin varsin pragmaattinen: keveämpi juoksija on joutuisampi ja nivelille vähäisempi kuorma on hyväksi. Säästyy ehkä vammoiltakin. Muutenkin painopuhe pitäisi ehkä ohjata terveyskeskeiseen suuntaan: On varsin kattavaa näyttöä siitä, että ylipaino on haitta ja altistaa monille sairauksille. Ei auta ketään, että sairaalloista ylipainoa normalisoidaan, sairautta on turha normalisoida. Mieluummin löydettäisiin keinoja parantaa, mieli ja keho.

Niin se juoksukunto. Paino on siis yksi osa sitä, mutta treenaamalla löytynee loput. Riittävän monipuolisesti, voimaharjoittelua unohtamatta. Minulla on ollut tapana juosta "liian kovaa". Kuulostaa hassulta, sillä olen hyvin hidas, mutta hidaskin eteneminen voi olla liiaan kovaa kuntoon nähden. Sykkeet nousevat liiaksi ja kaiken perusta, peruskuntotreeni tulee laiminlyödysi. 

Ja miksi iksi sitä peruskuntoa sitten tarvitaan:

• Hyvä peruskunto lisää sykkeen tehoa ja hiusverisuonten määrää kehossa - juoksu helpottuu.
• Matalan sykkeen pitkäkestoinen opettaa elimistöä käyttämään rasvaa energianlähteenä, kiva laihduttajalle!
• Peruskunnon kehittäminen auttaa saamaan myös aerobisen kynnyksen rajaa korkeammalle ja rakentaa pohjan myös nopeuden treenaamiselle 
• Peruskuntotreeni on hauskaa.

Aika moni muukin tuntuu posottavan nopeampaa kuin olisi hyvä pk-treeniä ajatellen. Syyt vaihtelevat, mutta yksi yleisimmistä tuntuu olevan kävelemisen nolous (vaikka juosten sykkeet sitten karkaavat), eihän se ole mitään treeniä ja se, että somessa kaikki juoksevat niin lujaa ja lennokkaasti (eivät he oikeasti lennä kaikkia lenkkejä, ehkä juuri sen kuvanoton ajan). Mutta kävely on hyvää pk-harjoitusta etenkin vähemmän kokeneelle juoksijalle tai jos harjoituksen pituus tunneissa kasvaa paljon. Kaikki pisimmät pk-treenit, kolme tuntia tai enemmän, kävelen valtaosin, reippaalla vauhdilla ( 6-7 km/h) ja usein sauvat mukana. Koetan upottaa tuolloin lenkkiin paljon myös nousua. Tänä vuonna olen tehnyt paljon pk-treeniä kävelysykkein (100 - 120), ja yllättäen nopea juoksukin tuntuu kivemmalta. Osa syy lienee parantunut pk-kunto, osa taas pudonnut paino ja osa myös se, että olen viimein alkanut tehdä säännöllisen epäsäännöllisesti myös nopeutta kehittäviä treenejä.

Juoksukunto- ja vauhti rakentuu siis monenlaisista palasista, ja vauhtikestävyysharjoittelu on niistä sitten taas yksi. Mun tapauksessa ne ekat olivat siis painonhallinta ja pk-harjoittelun rauhoittaminen. VK-harjoitteluna olen tehnyt mäkivetoja, eri mittaisia intervalleja ja satunnaisia testijuoksuja, ja luulen, että epämukavuus alue on siirtynyt hitusen kauemmaksi. Neljäs asia, johon pitää panostaa on juoksun tekniikka. Sen huomasin viime viikolla seuramme treeneissä. Rullaava askel ja oikeanlainen käsien käyttö vie ponnistusta parempaan paikkaan ja auttaa juoksemaan vähemmällä työllä. Muut kertokoot tästä enemmän, ja hirveänä on hyviä videoita Youtubessakin, asiasanana juoksijan koordinaatio.

Viiden ja kuudes palikka, tai ehkä jopa eka ja toka, ovat sitten lepo ja ravinto. Liikarasitus vie juoksukunnon taatusti ja huonolla syömisellä palautuminen häiriytyy ja massaa kertyy. Etenkin huonolla juomisella se häiriintyy. Mun ratkaisu onkin totaalinen alkoholittomuus elämäntapana, ja nykyisin se tuntuu olevan aika monen muunkin valinta! Mun suurin haaste on uni, olen huono nukkuja ja useamman huonon yön jälkeen joudun joskus jättämään suunnitellun harjoituksen väliin. 

Niin ja se seitsemäs, tai olkoon nyt mikä vaan järjestys, on se lihaskunto ja kehonhuolto. Oikea juoksutekniikka ja lihastyö vaatii tietenkin lihaskuntoa. Monet vaivat johtuvat heikoista pakaroista. Ei ole pakko kyykätä maksimeja, mutta kannattaa etsiä jostain nimenomaan juoksijoille kehitettyjä pakaraa aktivoivia lihasmuuveja tai palkata valmentaja. Omat suosikkini ovat erilaiset askelkyykyt ja muut yhdellä jalalla tehtävät, jotka vahvistavat myös nilkkaa ja jalkaa. Vatsalihaksia ei saa unohtaa.

Kyllä se niin on, että lajin helppous viehättää! Eihän tässä ole kuin muutama epämääräinen palanen soviteltavaksi jotenkin pitkin viikkoa, kuukautta, vuosia ja elämää.

Hetta - Pallas

Nyt NUTS Hetta - Pallas reissusta on jo hieman yli kaksi viikkoa, ja viimein tuntuu että asiasta on jotain sanottavaakin. Ensimmäiset päivät kisan jälkeen olivat väsymyksen sävyttämiä, pää harhaili tunturissa ja sydän kaipasi sinne takaisin. Nälkä vaivasi monta päivää, vaikka kuinka koetin syödä. Yritin jo silloin aloittaa kisaraporttia, kuten asiaan kuuluu, mutta en vain jaksanut. Katselin kuvia tunturista ja koko juttu tuntui epätodelliselta, vaikka varpaat kyllä vahvasti todistivat minun olleen Siellä. Ehkä minut valtasi Race after blues. Tai sitten vain sen valtavan jännityksen purkautuminen jotenkin vei hetkeksi mehut.

Ennen lähtöä

Viimeiset pari viikkoa ennen kisaa olivat aika levottomia. Puhuin tulevasta juoksusta kaikille jotka suostuivat kuuntelemaan, pohdin sitä itsekseni yön tunteina, katselin kuvia, pakkasin reppua pakkaamasta päästyäni, optimoin eväitä, panikoin, epäilin, pakkasin, testasin, panikoin epäilin pakkasin... Kunnes tuli torstai 11.7. ja rakkaan puolisoni kanssa pääsimme lähtemään kohti Lappia.

Ylläs 11.7.

Ajelimme torstaina Ylläsjärvelle ja yövyimme hotellissa. Kävimme varustetarkastuksessa jo torstaina, sillä stressaan aikatauluja ja puolisoni ymmärsi, että on kaikkien etu hoitaa sekin alta pois mahdollisimman pian. Kävimme pienellä iltakävelyllä vetristelemässä jalkoja, olin pitänyt maanantaista saakka lepoa. Itsekseni kyllä tuumin, että jolleivat nämä verry 58 km matkalla jossain vaiheessa, eivät ne verry koskaan. Mutta jalat tuntuivat ihan hyviltä.

Perjantaiaamuna 12.7. söimme hotellissa aamupalan levottoman yön jälkeen. Minua jännäoksetti ja syömisen kanssa oli vähän niin ja näin. Koetin tunnistaa muita nutsaajia aamupalalla olevista, ihan varmasti heitä siellä olikin. Tässä kohtaa olisin voinut panikoida huonoa yötä ja tulevaa yövalvomista, startti oli siis 18.00 illalla ja maalissa pitäisi olla ennen aamukuutta, huonoa ruokahalua ja orastavaa karheutta kurkussa, mutta yllätyksekseni sain hermoni kuriin. Jos edessä on ensimmäinen polku-ultra, mitä väliä on aamupalalla tai yöunilla? Tuntemattomille vesille tässä kuitenkin seilataan ja se otetaan mikä annetaan. Kiitetään vielä kauniisti.

Äkäslompolon kautta suuntasimme Hettaan, aikeena syödä siellä lounasta ja rentoutua ennen lähtöä. Matkalla katselin maisemassa siintävää tunturijonoa, ja pohdin mielessäni, tuonneko meidän on tarkoitus kirmata. Jännävihlaisu vatsanpohjassa. Onko minusta tähän? Olenko aliarvioinut matkan haastavuudeen? Puoliso kannusti ja valoi luottamusta parhaansa mukaan.

Hetta 12.7.

Lounaan löytäminen Hetasta osoittautui haastavaksi: Googlailun perusteella siellä palvelisi Lapland Hotel Hetta ainakin, mutta emme onnistuneet paikallistamaan sitä. Jännä, sillä siinähän se oli sen ainoan kylää halkovan suoran varressa, näin totesin kun siitä muutamaa tuntia myöhemmin hölkkäsin ohitse. Lounaan hain siis K-kaupasta: pastasalaattia, fetataskuja ja banaania. Cokista. Puolisoni perehtyi paikallisen grillin makkaraperunoihin, ja ne olivat ilmeisen maittavat.

Pari tuntia vessaravia, levottomuutta, banaaneita vessaravia levottomuutta. Sitten, ensimmäinen kisabussi kaarsi Hetan koulukeskuksen pihaan, pian toinen, kolmas, neljä, ännäs - niitä oli monta! Tiedustelin, josko puolisoni jo tahtoisi lähteä Pallakselle hotellia kohti, hölkkäisin sinne sitten perässä. Puolison kun pitäisi seuraavana päivänä ajaa taas 500 km autolla kotiin päin, ja minä toivottavasti nukkuisin edes vähän matkalla. Sovittiin, että soitan aamuyöllä ja herätän hänet, kun näen hotellin Pallakselta laskeutuessani ja hän tulisi sitten maaliin vastaan. Lähtösuukot ja pieni liikutus. Ja naps, löysin juoksijamoodin itsestäni.

Lähtöalueelle kertyi nopeasti suuri juoksijajoukko, jotain tuttuja kasvoja siellä täällä. Olen kuitenkin jokseenkin erakkorapu, tuossa hetkessä minulle oli helpointa olla yksin ja ravistella viimeisiä hermostumisen rippeitä kehosta. Hyvää musiikkia (Imagine Dragons, Thunder), joiku ja lähtö. Ihanasti kannustajia ensimmäisillä sadoilla metreillä. Voimakas, innokas, onnellinen olo.

Matka

Tiesin, että alkuun olisi asvalttia jonkin matkaa. Tarkalleen sitä oli 5 km. Matka taittui leppoisaa 6.30 - 7 min km-vauhtia, ja pidin huolen, etten lähtisi kisahuumassa itselleni liian kovaan kyytiin. Tämähän olisi vasta alkulämmittely. Orastavia keskusteluja, lyhyitä sananvaihtoja. Sitten käännyttiin hiekkatielle, jota jatkuisi ensimmäiseen huoltoon saakka. Pitkät nousut kävellen suorastaan helteiseltä tuntuvassa metsässä, säntillisesti energiaa puolen tunnin välein. Ensimmäinen huolto menisi kiinni kahden tunnin jälkeen, ja vaikka tiesin ettei aikarajaa tarvitsisi murehtia, halusin olla siellä hyvissä ajoin. Alle puolentoista tunnin kuitenkin. Tulin huoltoon ajassa 1.26.17, nopsa banaani- ja sipsi tankkaus, juomarakon ja lötköpullon täyttö ja matkaan.

Ounastunturille 

Jos minulta kysytään, reitin ehkä haastavain pätkä alkoikin sitten melkein heti huollon jälkeen. Ensin alle ihan juostavaa polkua, juurakkoista tosin. Pieniä nousuja ja laskuja, pitkospuutkin ja muistaakseni eräkämppä tai laavu. Sitten lähdettiin Nousuun isolla ännällä.

Ounastunturin Pyhäkero on 713 metriä korkea huippu, jonne kiipeäminen vaati voimia ja uskoa. Vähän niin kuin että otetaanpa tässä nyt tasamaan tallaajalta luulot pois heti alkuunsa. Tosissasiko ajattelit jaksaa tätä rallia vielä yli 40 kilometriä? Jyrkempiä paikkoja, vähän tasaisempaa nousua, mutta nousua, nousua, nousua sauvakävellen. Nopeammat näkyivät ihan pikkuisina ylempänä rinteessä. Ja miten mielettömän kaunista! Luulen, että Pyhäkero on varmasti yksi kauneimpia paikkoja joissa koskaan tulen käymään. Karu tunturinlaki, pieneksi jäävä vasta ohittamani, kirkas järvi alempana tunturissa ja joka puolelle levittäytyvä tuntureiden pullistamat metsämaat ja vesistöt. Kultaisessa auringonvalossa.

Toiseen huoltoon

Ja kun tarpeeksi nousee, pääsee myös laskuun. Tasaisella ja laskuissa etenin hölkkävauhtia, tarvittaessa otin sauvoilla vielä tukea. Pari kertaa jalka lipsahti kiveltä tai kiveen, mutta kaatumisilta säästyin. Olin tehnyt päätöksen, etten koske puhelimeeni ennen toista huoltoa, ja päätös piti. En ottanut valokuvia, koetin keskittyä etenemiseen ja siinä hetkessä olemiseen. Luulen, että se oli hyvä päätös. Toiseen huoltoon tulin omaa aikatauluani edellä ajassa 4.41.52, hyvävoimaisena, ja muistin vieläpä suunnitelmani ottaa repussa odottava tyhjä lötköpullo ja täyttää sekin lopun pitkää huollotonta huikosta varten. Nopea pyörähdys huollossa ja takaisin varsinaiselle Hetta - Pallas reitille Hietajärven käännökseltä, samaa nousua pitkin jota juuri laskettelin huoltoon. Laitoin vielä viestin sekä äidilleni että rakkaalle puolisolleni, se taisi olla "Hyvä vahva fiilis, sole ku hilipasta". Hitusen ehkä megalomaniaa ja reitin aiheuttamaa liikutusta, myönnän. Mutta oli mukava saada tsemppiviestit kotoa, siellä taidettiin ymmärtää mitä tämä retki minulle merkitsee. Jotain määrittelemätöntä mutta isoa, merkkipaaluja elämän varrella.

Hannukurua kohti mennessä sain seuraa, ja matka taittui aika mukavasti useita kilometrejä. Söin välillä taateleita, nappasin geeliä ja koetin pureksia Clif-baria mutta pureminen tuotti työtä, etenkin nousuissa. Näin ollen ymmärsin olla tankkaamatta purtavaa energiaa nousujen aikana, ja vatsakin suvaitsi geelit. Edettiin karusta tunturista hyvin vehmaaseen saniaismetsään, suomaisemasta rakkaan  - kaikkea mitä kuvitella saattaa. Äärimmäisen kaunista.

Lumikero

Suastunturilla.

Seuraavaa haastetta osasinkin sitten jo odottaa, ja mainitsin kanssajuoksijalle seuraava nousun hitusen hermostuttavan, pitää itse mennä rauhallisesti. Ymmärtääkseni kyseessä oli Suastunturi ja Lumikero, nousu ihan tappavan pitkä ja alkuun myös jyrkkä. Rauhallisesti sauvojen avulla eteenpäin. Yö oli jo aika pitkällä, olin edelleen t-paidassa ja rinteessä hurjan kylmäksi kääntynyt tuuli pisti miettimään, josko nyt pitäisi lisätä vaatetta. Ohitin muutaman nousijan, ihmeekseni. Päätin, että puen takin päälle vasta huipulla, kesken nousun ei kannata pysähtyä. Ylhäällä sormet olivatkin sitten kunnolla kohmeessa ja aikaa meni vähän räplätessä. Siirsin samalla repun sisältä syötävää helpommin saataville ja jatkoin sitten matkaa.

Ja taas; kun tarpeeksi nousee, pääsee myös laskuun. Alkoi mukava, juostava osuus ja sitä tuntui jatkuvan armeliaan pitkään. 50 kilometrin kohdalla totesin tulleeni pidemmälle kuin koskaan omin jaloin, ja yllätyksekseni kykenin vielä hölkkäämään. Sitten mittari pimahtikin.

Muutamia selkiä, nopeita keskusteluja, kivistä polkua, poluntapaista, pieni harhautuminen merkityltä reitiltä, väsyneitä jalkoja ja kivuliaita kivien ja varpaiden kohtaamisia. Kaikkea mikä kuuluu asiaan.  Itsekseni aloin tässä kohtaa summata faktoja, ja ne osoittivat etten enää voi olla kaukana Pallakselta. Saatoin mainita minua odottavasta puolisosta ja ihanasta hotellin sängystä kerran tai pari, mutta oli myös niin, ettei yö tuntunut yöltä - en kokenut unta vaativaa väsymystä vaan ihan sitä normaalia, mitä kokee, kun liikkuu pitkään.

Maali

Nousu, mutaa josta marssin läpi ja tyttö jonka otan kiinni. Hänellä on huonovointinen hetki ja jään ihan pieneksi hetkeksi juttelemaan rinnalle. Rinnettä alaspäin tulee mies punaisessa takissa, hän osoittautuu tämän tytön poikaystäväksi tai puolisoksi. Hän kertoo, että nousu on viimeinen. Sain siitä puhtia pistellä hitusen voimakkaammin, enää ei pidä säästellä. Unohdin vain tunturillisen totuuden; kun kuvittelee näkevänsä nousun päätepisteen eli laen, näkee todennäköisesti vasta ensimmäinen lukuisista hämypäätepisteistä. Todellisuudesta suivaantuneena lisäsin vauhtia vielä entisestään, koska sehän on paras keino saada nousu loppumaan. Ja sitten se todella loppui, seuraa rakkaa, haparoivaa juoksua, kuikuilua; missä hotelli, missä maali, joko näkyy. Pari ohitusta, kuikuilua, lisää kuikuilua, rinne kääntyy laskuun ja kas, hotelli! Kaivan puhelimen taskusta, soitan miehelleni ja kerron että täällä olen tulossa. 

Maalissa 13.7. aamulla

Aloitan intopinkeänä loppukirin rinnettä alaspäin, sillä polku on suoranainen hiekkavaltatie kaiken rakan jälkeen. Koetan kannustaa paria herrahenkilöä mukaani, mutta he eivät lähteneet. Hetken päästä tajuan, että vauhtia on tuskaa ylläpitää jyrkissä kohdissa ja joudun hidastamaan. Puhuttelen itseäni välillä, maalihan on tuossa, ihan sama vaikka sattuu. Mutta miksi ihan viimeiseen mutkaan ennen maalia on tuotu nousu ja miksi ihan viimeiset metrit pitää juosta pellon poikki, pää meinaa vielä kapinoida kun lähestyn maalia. 

Puoliso vilkuttaa maalisuoralla. Maalikaaren alle, juosten kaiketi, mitali kaulaan ja hetki nojailua sauvoja vasten. Tässä minä olen, tulin juuri maaliin ensimmäiseltä polku-ultralta, hyvissä voimissa ja vain hitusen sekavasanaisena. Puoliso nappaa kuvan, pari ja matka jatkuu maalihuoltoon. Juomaksi löysin alkoholittoman Karhun, soppa näyttää vähän kylmältä ja syöminen tuntuu huonolta idealta. Nopeasti teltan läpi hotellin pihalle, sisälle, portaita pitkin omaan huoneeseen ja istumaan. Lonkat aristivat, varpaat huusivat armoa ja minä olin niin ylpeä itsestäni. Olen edelleen.

Huomaavaisuudestani puolisoa kohtaan koetin pitää tarinoinnin napakkana ja painella suihkun kautta lakanoihin. Suihkussa jännitti, nyt löytyisivät hiertymät. Mutta niitähän ei ollut, kiviä kokivat vain oikean jalan varpaat. Nopea kuivaus ja paksun täkin alle tärisemään lämpöä yön tunteina kylmettyneeseen kroppaan. Kuuden aikaan nukahdin, kahdeksan jälkeen puoliso herätti aamupalalle ja pian olisi lähtö kotimatkalle. Oloni oli krapulainen, univajeinen, orientaatio jossain muualla kuin aamupalalla ja mieli käsitteli vielä yön retkeä. Mutta heräsin ultrajuoksijana sinä aamuna, aivan kuten itselleni toisen huollon jälkeen lupasinkin. 

Jotkut asiat pitää itse kokea

Kuten näette, tästä retkestä voi kirjoittaa paljon eikä oikeastaan pysty avaamaan kuin paria pientä yksityiskohtaa. Tunturipurosta juominen, varjoisan rinteen lumiläiskät, yön persikkainen valo, linnunlaulu, mehevän tummanvihreän sammaleeen peittämät kivet puroissa ja koskissa, väärin päin kääntyvä varpaankynsi kengän sisällä, yhteishenki, ilo ja ylpeys omasta itsestä, liikuttuminen. Minulle ehkä uusinta antia oli vahva usko omiin voimiin: Vaikka nousuissa tuntui vaikealta, tiesin että selviän ja että tasaisella voimat palautuvat. On muuten mahdollista hilputella 58 km tunturissa käymättä kertaakaan vessassa tai edes puskassa.

Maalissa olin ajassa 10.41.52, join retken aikana n. 6 litraa sekä vettä että urheilujuomaa. Varaamastani energiasta toin osan takaisin maaliin ja söin niitä seuraavat pari päivää krooniseen nälkääni. Geelejä imaisin varmaankin n. 4 tai 5, jauhoin kaksi Clif-baria, taateleita, suklaapähkinöitä, Energy Chewseja pussillisen ja vähän Sirkus-aakkosia. Pätkikset unohdin reppuun. Hotellissa ennen unta söin muutaman sipsin ja lähetin viestin isälleni. Hän oli jo nähnyt tulokseni live-seurannasta. 

Aikani ei ole mikään reittiennätys, oikeastaan se on reittiennätys kertaa kaksi. Mutta, meistä jokainen kisaa itseään vastaan omista lähtökohdistaan, ja meillä jokaisella on omanlainen historiamme. Siksi jokaisella meistä on oikeus käyttää ultrajuoksijan arvonimeä ja tuntea ylpeyttä saavutuksesta.

Ensi vuonna seurakseni lähtee rakas puolisoni, ja olen niin iloinen että saan jakaa tuon reitin hänen kanssaan. Sää tuskin suosii samalla tavoin kahta vuotta, mutta samapa se. Jotkut asiat on ihana kokea yhdessä.

Valmistautumista

Jos henkinen valmistautuminen riittäisi, olisin todella hyvässä kunnossa Pallaksella heinäkuussa. Olen tutkinut aikaisempien vuosien tulostaulukot ja laatinut strategioita, olen perehtynyt korkeuskäyriin ja hankkinut tarvittavat varusteet. Olen katsellut kuvia tunturista ja valmistautunut siihen, että todellisuus ei olekaan kesäyön auringon kultaama maisema, vaan sumuinen ja kylmä, hyttysinvaasion sävyttämä. Olen suunnitellut optimaalisia retkieväitä ja jouluna testasin monta, monta kertaa vihreitä kuulia. Kuitenkin kaikki mitä elämäni ensimmäisellä 55 kilometrin matkalla tapahtuu, tulee yllätyksenä.

Olen myös pysynyt hyvin viikkotavoitteessa liikkumisen ja treenin suhteen. Pisin polkulenkkini oli tammikuun lopulla liki 26 km, ja lähes 20 kilometrin lenkin olen koettanut tehdä viikoittain. Tarkoitus on kasvattaa lenkkien kestoa, ja madaltaa tehoja, sauvakävelyä se tietää. Tuntuu, että kroppakin on ihan kohtuullisessa kunnossa.

Sitten pitäisi vielä hoitaa palautuminen, eli nukkua. Tässä kohtaa tuleekin haasteita vastaan. Viimeisen kymmenen vuoden aikana olen nukkunut lukuisista syistä vain pätkiä, kaikkina öinä. Nyt kun voisin nukkua, en enää osaa. Tuntuu kurjalta herätä aina suden hetkellä pyörimään ja hautomaan asioita, jotka eivät ole hautomisen arvoisia.  Lääkkeistä ei ole apua, enkä edes halua lähteä sille tielle. Mitä siis pitää tehdä?

On taas aika keskittyä oleelliseen ja palautella meditaatio päiväohjelmaan. Se on vaikeaa, tosi vaikeaa. Ajatusten tyhjentäminen vaatii vuosia ja vuosia harjoittelua jopa niiltä, jotka omistautuvat pelkästään sille. Tavoitteen pitää olla suhteessa resursseihin, ja siksi koetan nyt taas oppia valikoimaan myönteisiä ajatuksia, eteenpäin vieviä ajatuksia ja rentouttavia ajatuksia, etenkin öiseen aikaan. Jospa vielä joskus nukkuisin kokonaiset kahdeksan tuntia katkeamatonta unta.

Kokonaisvaltaisesta wannabe-urheilijan elämästä puuttuu siis vielä osanen pari, mutta silti odotan valtavan innoissani heinäkuuta ja NUTS Ylläs-Pallasta. Juoksun ajatteleminen tuntuu mukavalta, ja Lappi on aina Lappi. Mennä maisemaan ja kokea se kaikilla aisteilla, siitä siinä on kyse.

Mistä puhun kun puhun juoksemisesta

Todella hyvä kirja, Haruki Murakamin, suosittelen lukemaan.

Mutta nyt minä kerron mistä minä puhun, kun puhun juoksemisesta. Juokseminen on meditaatiota, juokseminen on vapautta. Juokseminen on täydellisen läsnäolon aikaa, jolloin tunnen olevani kehossani siten, että täytän sen päästä varpaisiin kokonaisuudessaan. Tunnen kuinka lihakseni tekevät työtä, kuinka ilma virtaa raikkaana keuhkoihin, kuinka sydän hakkaa rasituksesta mutta myös silkasta juoksemisen ilosta.

Koska sinä viimeksi täytit kehosi ääriviivat ja tunsit mitä kehossasi tapahtuu? Jos olet onnekas, olet läsnä itsellesi ja kehossasi kaiken aikaa. Jos olet kuten useimmat muut, et ole tuntenut aivan täyttä läsnäoloa ehkä aikoihin. Viikkoon? Kuukausiin? Vuosiin? Läsnäolon korvaa hiljainen tyytymättömyys ja levottomuus. Läsnäoloa pitää vaalia ja opetella, joka päivä.

Läsnäolon lisäksi juokseminen on opettanut minut rakastamaan itseäni ja kehoani, sitä kuinka se venyy, kehittyy ja tottuu liikkeeseen, aina vähän vaativampaan. Vaikka olen juoksijana hidas ja painavakin, olen ylpeä siitä, minne kehoni on minut tähän saakka kuljettanut. Rakastavassa kehossa ja mielessä ei ole sijaa häpeälle eikä itseinholle. Juoksu on hiljalleen auttanut minua rakentamaan terveen suhteen itseeni ja opettanut nauttimaan kaikesta siitä, mitä varten tämä vartalo on tehty ja minulle annettu.

Oli aika jolloin ajatus juoksemisesta oli mahdoton. Nyt on aika, jolloin kaikki tuntuu mahdolliselta ja ajatus olla juoksematta on utopiaa. Minä pystyn, minä kykenen. Minä saan. Henkinen kanttini on paljon kovempi kuin koskaan uskoin, ja tämä terve, paljon kokenut kehoni antaa minulle sen, mitä minä siltä pyydän. Lempeästi, rakastavasti, päättäväisesti, rajoja koetellen ja iloiten.

Tästä minä puhun kun puhun juoksemisesta.

Hullu muuttaa metodiaan

Tuntuu että on tapahtunut paljon, mutta kun asioita listaa, huomaa paljon sijasta on tapahtunut vain tärkeitä asioita. Eräs hulluuden määritelmä on se, että ihminen toistaa samoja asioita ja odottaa erilaista lopputulemaa. Minä lakkasin hiljattain toistamasta, kauan siinä kyllä kestikin.

Ihan yhtäkkiä opin pitämään puoleni ja lakkasin ottamasta kaikkea tyrkytettyä vastaan. Opin piirtämään rajat - ja olenhan minä jo vähän turhan vanha reippaaksi tytöksi. Ymmärsin, että minun on minun päätettävissäni millaiseksi elämäni ja arkeni muotoutuu.  Ymmärsin myös, että vain minä voin muuttaa ne asiat, jotka vaativat muuttamista. Haastoin itseni enkä antanut periksi pahalle ja surkuttelevalle luovuttajan sisäiselle puheelle.

Toisin sanoen, ymmärsin että haluan työltä muuta kuin mitä se oli, ja löysin uuden työn. Juoksin elämäni ensimmäisen ultramatkan. Opin ottamaan vielä vähän rennommin. Näin ilmaistuna asiat ovat arkisia, mutta uskokaa pois, minulle nämä ovat todella isoja harppauksia. Ja eivätkö arkiset muutokset ole juuri niitä tärkeimpiä?

Kun uskoo itseensä ja omiin kykyihinsä, lakkaa tyytymästä.

Ja nyt palasin taas pitkästä aikaa pyörimään oman napani ympärille. Olisi toki paljon muutakin pohdittavaa ja satunnaisia  kannanottoja tähän yhäti vallitsevaan todellisuuteen, mutta jätän ne suosiolla väliin. Sen sijaan kerron tuosta juoksusta ihan vain lyhyesti.


******

Wihan kilometrit juostiin Pirkkalassa 14.10.2018

Lähdin matkaan klo 9.00 aamulla, juoksin 12 tunnin non-stop juoksussa, ensimmäisenä tavoitteenani ylittää maraton-matka. Todella kaunis päivä, lähtöalueella musiikkia ja hyvä tunnelma. Vein omat evääni niille varatulle alueelle. Juuri ennen starttia pelastin vielä asvaltille luikerrelleen kastemadon nurmen puolelle, tallautuisihan se muuten.

Tapahtumassa juostiin 3,33 km pitkää kierrosta, niin monta kierrosta kuin halusi.

Täyttyi kymppi, täyttyi puolimaraton, täyttyi 30 km - ja sitten olinkin tuntemattomilla vesillä, pidemmällä kuin koskaan olin juossut. Vähän nihkeä hetki, kun mietin jäljellä olevia kilometrejä. Siksipä keskityin taas vain kierroksiin kilometrien sijaan. Kerroin kuitenkin kotiväelle 30 km ylittyneen ja sain kannustavan viestin takaisin.

Pysähdyin huoltoon joka kierroksella ja houkuttelin itseäni tarvittaessa eteenpäin kylmälaukustani löytyvällä Cokiksella. Kylmä Cokis on kuulkaa taivaan lahja, kun juoksee poikkeuksellisessa lokakuisessa lämmössä. Ensimmäinen tölkki 20 km kohdalla, toisen lupasin itselleni, kun 30 km täyttyy.

Pääasiassa matkasin yksin, välillä vaihdoin sanan tai pari muiden kanssa. Ja kas, niin ylittyi 42,2 km raja, maratonin matka. Pieni päänsisäinen kannutuspuhe: "Jumalauta, tänään tehdään minusta ultrajuoksija, tämä on niin hallussa". Ei väsyttänyt liikaa, ei tuntunut pahalta eikä mihinkään sattunut. Jatkoin vielä matkaa 46,7 km saakka - vessakäynteineen varmaankin se tasan 47 km (tämä ON tärkeää!). Maalissa olin hyväkuntoinen, vahva ja lähinnä janoinen. Join paljon, paljon vettä.

Miksi, oi miksi en lähtenyt vielä yhdelle kierrokselle. Olisi mittarissa 50 km. Ensi vuonna. Mitäpä tuota enää pohtimaan.

******

Toivoisin, että jokaiselle löytyisi jokin yhtä voimaannuttava kokemus. Juoksu eikä edes liikunta ole kaikkien juttu, mutta olisipa jokin, mikä antaa saman saavutuksen tunteen. Kuinka tärkeää se on, kuinka se vahvistaa itsetuntoa. On ihanaa olla ylpeä itsestään.

Summa summarum: ehkä tämä vuosi ja etenkin tämä syksy on osoittanut minulle sen, että olemalla rohkea hyviä asioita tapahtuu. Siitähän tässä on kyse: rohkeudesta etsiä ja haastaa, ja rohkeudesta ihastua siihen ihmiseen, jonka itsestään löytää, kun muuttaa asioita ja on - tadaa! - rohkea.

Hossan poluille, mars!

Viikko NUTSista ja pääsimme perheen kanssa Hossaan mökkeilemään. Kuten kaikki jo varmasti tietävätkin, on Hossa maamme nuorin kansallispuisto. Avajaisia vietettiin kesällä 2017. Silloin hitusen hirvitti: Käykö nyt niin, että polut ylikansoittuvat? Saako täällä enää rauhassa tallustella ollenkaan? Onneksi sopu sijaa antaa, ja pääosa retkeilijöistä ovat fiksuja ja ymmärtävät noudattaa sääntöjä mm. roskaamisen suhteen. Eivät kaikki,  mutta pääosa.

Mutta Hossa on siis ihana, ja sinne pitää kaikkien mennä jossain vaiheessa.

Ölkyn Ähkäsy

Ölkyn Ähkäsy on kymmenen kilometriä pitkä reitti, joka kiertää nimensä mukaisesti upean Julman-Ölkyn. Juluma-Ölökky on jääkauden vetäytymisvaiheessa muovautunut kanjonijärvi, joka on itsessään ehdottomasti näkemisen arvoinen. Jos laiskottaa, lähtee järvelle venekyytejä säännöllisesti. Oikein tyynellä säällä, kallioiden heijastuessa veden pinnasta, tuntuu että vene leijuu veden yllä.

Ölkyn Ähkäsy alkaa järven rannalta mukavana hyväkulkuisena polkuna, ja sitä jatkuu n. 300 metriä. Sitten pelin henki muuttuu, reittikuvaukseen voi tutustua vaikka täällä Luontoon.fi-sivustolla. Reitti on luokiteltu vaativaksi, enkä kyllä voi suositella sitä jos jaloissa tai muualla on vaivaa. Tarjolla on myös 5 km lyhyempi Ölkyn ylitys. Viiden kilometrin reitti ylittää järven uuden riippusillan kautta, mutta tämäkin polku kulkee monista paikoista niin lähellä jyrkkiä kanjonin reunoja, että lasten kanssa kannattaa lähtöä harkita. Ja jatkuvaa valppautta tarvitaan, ei puhelinta käteen. Pohja on pääosin kivikkoa, juurakkoa, ylös-alas nousua 268 nousumetrin edestä, lisäksi pieniä pätkiä mukavasti juostavaa alustaa.

Hop hop

Pakkasin reppuuni 1,5 litraa vettä, muutaman salmiakin ja nappasin kävelysauvat mukaan. Vesimäärä tuntuu paljolta, mutta lämpöä oli 28 astetta, joten se tuli tarpeeseen. Suunnitelmanani oli edetä koko matka tehokkaasti alustaan sopien, juosten tai sauvakävellen. Reittikuvauksella aika-arvioksi annetaan viisi tuntia (kävellen, ehkä tauko mukaan luettuna), ajattelin että kaksi tuntia saisi riittää.

Hölkkää, kävelyä, kummallista pomppimista, kiipeilyä, salmiakkia ja vettä, könyämistä, pieni eksyminen, lisää könyämistä, maisemia, salmiakkia ja vettä, hölkkää ja kävelyä, pienet pitkospuut ja tasaisempaa hölkkää, lisää könyämistä, maisemien ihailua, pää puroon, vettä, moikat vastaantulijoille, hölkkää, kiipeämistä, hölkkää ja perillä. Aikaa meni 1 tunti 42 minuuttia, mutta vauhtia sai pitää koko ajan. Sauvoista oli valtavasti hyötyä muutamien mutapaikkojen ylittämisessä ja kivikossa, etenkin todella jyrkissä nousuissa ja laskuissa. Reitti on oikeastikin alustaltaan hankala, ja useamman kerran mietin kuinka polkujuoksijan askelkorkeus eroaa maantiekiitäjän vastaavasta. Koko matka piti keskittyä etenemiseen ja polun silmäilyyn, välillä piti vain kuiskata muutama kiitos siitä, että saan täällä polulla olla. Täyttä läsnäoloa, eikä lainkaan stressiä. Autuasta hikoilua ja hapotusta kauniissa Kainuun metsässä. Rakkautta.

Eli Ölkyn Ähkäsy on ihana. Menkää te muutkin. Ja muistakaa myös muut ihanat Hossan alueen reitit, tarjolla on paljon vaihtoehtoja ja nähtävää, käykää Värikallioillakin.