NUTS Ylläs-Pallas 100 km 2021

Nykyisin olen laiska kirjoittaja, mutta nyt ajattelin rutistaa muutaman ajatuksen itsestäni. Ensimmäinen 100 km ultra on kuitenkin jonkinlainen merkkipaalu tällä maalisella taipaleella, jonka haluaa myös itse muistaa. Juoksutaustaani voi tutustua aikasempien tekstien kautta, mutta lyhyesti se on sellainen, että vuonna 2018 annoin polkujuoksupirulle pikkusormeni Ylläksen 32 km matkan jälkeen ja sitten se ahmaisikin koko käden. Näin kuulema usein käy.

Startti 10.7. 00:00

Puolisoni sekä vanhin lapseni saattelivat minut starttiin, ja hetki hengattiin lähtö/maalialueella yhdessä. Ihan hirveästi en osannut enää jännittää. Päivä oli mennyt vuokramökillä lepäillen, muu perheeni oli piipahtanut Taivaskerolla, kun yritin nukkua päiväunia, mutta todellisuudessa päädyin hämmästelemään sitä, että edelleen telkkarissa pyörivät ne samat saippuasarjat, joita pällistelin n. 20 vuotta sitten. Horrostelin hetken.

Ja juuri ennen starttia tuli se tuttu ilo edessä olevasta matkasta.

Kohti Rauhalaa

Minullahan oli suunnitelma siitä, miten etenisin ja laskettuna vaihtoehtoiset aikataulut huoltoväleille. Suunnitelman avulla halusin varmistaa, että viimeisiin nousuihin jää reilusti aikaa. Ensimmäisen kilometrin aikana jouduin totetamaan suunnitelmani lapsellisen typeräksi: Juoksijoista muodostui pitkä ja nykien etenevä jono, jossa sitten jatkettiin pitkään, huiman paljon teknisemmässä maastossa kuin olin kuvitellut. Kartan korkeuskäyrästä olin päätellyt, että ensimmäinen vitonen rallatellaan kevyeen laskuun, mutta olin kyllä aivan väärässä.

Ensimmäinen pidempi nousu taisi mennä Lommoltunturin kylkeä pitkin, tiiviissä jonossa. Polkua tukkivat kaatuneet puut ja tiheät katajikot, joita sai väistellä ja samalla pelätä läväyttävänsä risut perässä tulevan kasvoille. Anteeksi, jos niin kävi. 

Jono tyssäsi kävelyvauhtiseksi, ja uskalsin hypätä pienen letkan perässä sen ohitse. Näin sainkin sitten kipitellä enemmän omaa vauhtiani muutaman kilometrin, uudessa jonossa, mutta silti. Tältä pätkältä muistissa ei ole paljoakaan yksityiskohtia, yö oli kaunis ja ilmeisesti Pallasjärvi kimmelsi selän takana. Kuvia ei voinut ottaa jos halusi jatkaa matkaa hyväksi osoittautuneessa letkassa. Ja eipä niitä maisemiakaan hirveästi voinut ihailla, polku oli tosiaan vaikeakulkuinen.

Ennen Rauhalaa taisi olla joku tunturinlaki ja sellainen soistuva pätkä, jossa kengät kastuivat kyllä. Osin mukavaa neulaspolkua. Huoltoon pääsin kuitenkin aikalailla roskiin heittämäni suunnitelman rajoissa, ja olin iloisesti yllättynyt. Huollossa viivähdin tovin - otin turhan paljon sipsejä joita koetin vimmaisesti pupeltaa - ja täytin lötköt. Fiksumpi olisi hoitanut jo tässä kohtaa myös alkavat hiertymät jalkaterästä, mutta minä en ollut kovin fiksu.

Pahtavuoma

Rauhalan jälkeinen asfalttipätkä tuntui siunakselta teknisen polun jälkeen, ja tieltä käännyttiin varsin kelvolliselle polkupätkälle. Sitten alkoi pitkältä tuntunut loiva nousu kohti Kesälakea, ja tällä osuudella mietin, miksi helvetissä täkäläinen polku ei voi mennä suoraan edes 200 metrin matkaa. Reitti tuntui syheröiseltä ja suoraan sanottuna aika tylsältä. Mutta matka lyhenee kun liha liikkuu, ja aamun varhaiset tunnit olivat vielä siedettäviä lämpötilaltaan. 

Lämpö nousi todella nopeasti, kun aurinko nousi ylemmäksi. Minä en tykkää kuumasta, mutta säätilalle ei ihan hirveästi mitään voi. Pitää säätää sitä mihin voi vaikuttaa, ja minun tapauksessani se oli nesteen nauttimisen määrä sekä kropan viilentäminen kaikissa mahdollisissa vesipaikoissa.

Ennen Pahtavuomaa vasen polvi alkoi särkeä alamäissä. Nyt ajatellen se tuntui juoksijanpolvelta ja syynä lienee se, että kun oikea jalkaterä oli tulessa hiertymien vuoksi, kompensoin sitä rasittamalla vasenta jalkaa enemmän, ja eihän se siitä tietenkään tykännyt. Tässä onkin oppi ensi kerraksi, hiertymät hoidetaan ensioireista, ei viivytellä huoltoon. Se hetki mikä jalkojen huoltamiseen menee, säästyy kyllä matkantekovauhdissa sitten.

Huollossa huutelin pääni hanan alla, söin ja täytin lötköt enkä tietenkään huoltanut jalkoja.

Peurakaltio

Pahtavuoman ja Peurakaltion väli on vajaa 14 km, jos oikein muistan. Välillä on loivaa nousua ja laskua sekä Äkäskeron todella jyrkkä nousu ja yhtä tiukka lasku juuri ennen huoltoon saapumista. Tämä oli jalkavaivasta huolimatta kuitenkin palkitseva väli, Äkäskerolla menevä polku oli alun teknisten osuuksien jälkeen aivan ihana kulkea, ja maisemat olivat upeat. Kaukana takana näkyi Pallas ja edessä - ehkä hieman uhkaavana - Ylläs. Tuli hyvä fiilis siitä, että olen jo täällä. Samoin se tuntui mukavalta, että vaikka hiertymistä ja polvesta oli riesaa, eivät lihakset olleet väsyneet vielä. Oli kuuma, tissuttelin tuon tuostakin pulloistani mikä oli viisasta.

Huollossa sain nopsaan drop bagini, ja istahdin nuotiopaikalle riisumaan repun sekä kengät ja sukat ja viimein huolsin myös hiertymät, vaihdoin sukat ja tilavammat kengät. Iloisen yllätyksen tarjoili alkoholiton Crisp-vadelma-olut, jonka olin ehtinyt unohtaa, se oli vielä viileäkin. Kaurapuuron ja sipsien syönnin jälkeen vessatauko ja vähän jutustelua, ja siitä sitten matkaan. Olisin voinut lähteä liikkeelle nopeamminkin, mutta ajattelin, että on viisasta kerätä voimia lopun rutistuksiin ja varsinaista kiirettäkään ei ollut. Taisin olla vähän laiska.

Kotamaja

Tässä pätkässä ei ole paljon mainittavaa. Harvassa olevat reittimerkit aiheuttivat pari Oon varmasti poikennut reitiltä -paniikkia, mutta en kuitenkaan. Metsää, sellaista tavallista mäntymetsää aivan liian pitkään, pari puroa viilentymistä varten ja rasittavan pitkä nousu helteisessä ja varjottomassa metsässä kohti kotamajan vesitankkeja. Siellä istahdin taas hetkeksi.

Meille kerrottiin, että lämpöä on nyt varjossa 25 astetta ja auringossa 30, että juokaa ja viilentäkää itseänne. Kesänkijärvi 12 km päässä tarjoaisi uimapaikan halukkaille. Joku sadisti oli tuonut myös sellaisen reitin korkeusprofiilipiirroksen Kotamaja - Ylläsjärvi välistä. Jos se jotakuta lohdutti, kuvan loivalta laskulta näyttävä reitti ennen tömäkkää nousua Kellostapulille Varaankurun kautta, se on toki hyvä. 

Ylläsjärvelle olisi matkaa reipas puolimaraton. Se tuntui aika pitkältä.

Ylläsjärvi

Minä maksoin tyhmyyttäni joka askeleella alamäkeen, kun en ollut hoitanut oikeaa jalkaa ajoissa. Tasaisella sen sijaan oli hyvä edetä, ja pääsinkin mukavaa vauhtia perusmatkalaisen kanssa Varkaankurun pitkoksien päätyyn saakka. Ennen Varkaankurua oli metsää, ihan liikaa mäntymetsää. Ja Varkaankurussa, miten ne pitkokset jatkuivatkin niin pitkään? Nousu oli todella raskas helteisessä kurussa, vaikka vierellä virtasi kylmää vettä loiskittavaksi. Kurusta ponnistin nuotipaikalle ja vessaan, ja siinä kohtaa iskikin sitten itsesääli ja totaalinen väsymys. Oksetti, sydän hakkasi ja epätoivo iski Yllästä ja Pirunkurua ajatellessa: Miten niistä voi selvitä, jos pitkospuunousukin oli liikaa?

Soitto puolisolle, kitinää ja kätinää, yritys syödä ja juoda ja sitten ryhdistäytyminen. Puoliso muistutti, että Kellostapulin nousu on itseasiassa aika loiva ja mukava, että liikkeelle nyt vain ja Ylläsjärvellä kunnon tauko. Näillä neuvoilla lähdin liikkelle ja ilokseni huomasin, että niinhän se tosiaan oli, leppoisa nousu. Kunnes sitten päästään siihen ekaan hämylaskuun jonka jälkeen alkaa uusi nousu. Kellostapulin kierros on madonreikä, josta pääsee pois hyvällä onnella. Minä pääsin lopulta. Samalla huomasin, että metsästä nousee kovasti savua, siellä oli orastava metsäpalo joka todella säikäytti siinä kuivuudessa ja kuumuudessa. Katastrofin ainekset ehdottomasti kasassa, onneksi saivat nopsaan sammumaan!

Ylläsjärven huolto oli jotenkin kuollut. Siis oikeasti. Siellä ei ollut enää kuin muutama helteen uuvuttama tyyppi ja henkilökuntakin arpoi, annetaanko näille keksejä vai ei. En tiedä, en saanut keksiä, en kyllä olisi halunnutkaan. Pää hanan alle, neljä lötköä täyteen nesteitä, banaania nassuun ja vessan kautta kohti mahdottomalta tuntuvaa Ylläksen nousua.

Kellokas

Ylläsjärvi - Kellokas -välistä ei ole paljoa sanottavaa siitäkään. Siinä on nousu ja siinä on lasku. Molemmat pitkiä ja raskaita, etenkin helteessä jota ei edes tuuli viilennä. Ruiskuttelin vesilötköistä viilennystä päähän useampaan kertaan. Nousussa rakkaosuus on kivempi kuin rakkaa edeltävä osuus. Ja kuka keksi, että kaivetaan sinne nousun loppuun sellainen jättimäinen oja? Mielestäni boulderointia ei tulisi sotkea polkujuoksuun. Tai siltä se silloin tuntui.

Huoltotie alas on tappavan tylsä, ja se olisi kiva rullata menemään rennosti. Minulla rullautui nahka varpaista, joten töpöttelin sitä sitten hiljaa ja koettaen arvioida, laskeeko aurinko lainkaan tunturin taakse. Ei se laskenut. Parasta oli taas päästä Varkaankurun puron äärelle laskun jälkeen. Koko iltapäivän haaveilin uimareissusta maalin jälkeen ja oikein raikkaasta vedestä. Mietin myös asettumista makaamaan puroon ihan vain hetkeksi. En asettunut.

Kellokkaalla huollon perusjutut ja pieni jutustelu juoksijattaren kanssa, jonka olin tavannut päivän mittaan useampaan otteeseen. Huollossa oli kokista, sokeritonta, mutta ihan vain ne kuplat olivat taivaallisia. Energiaa sain kyllä muutenkin.

Lötköt täyteen ja kohti sitä mitä olin jännittänyt kaikista eniten.

Maali!

Kellokkaan ja Pirunkurun välillä koin aivan uudenlaisen elämyksen: Reitti oli suhteellisen tylsä ja meni mökkialueella tien laitaa. Valvomista edeltäneet huonot unet alkoivat vaatia veronsa virikkeiden puutteessa, ja silmät painuivat kiinni monta kertaa. Etäämmällä näin taas saman tutun juoksijan, ja otin hänet reippaasti kävellen kiinni, pieni jutustelu piristi. Ennen nousua istahdin mättäälle imaisemaan kofeiingeelin, joka oli yllättävän maukas, ja lotrasin kylmää vettä naamalle sekä selkään, se herätti.

Nousuun lähin askel kerrallaan -taktiikalla, eikä minusta sen enempään olisi ollutkaan. Kurussa meitä oli paljon yhtäaikaa, ja oli kiva vaihtaa sananen muiden kärsivien kanssa. Ja siinä tampatessa se jyrkin osuus loppuikin ihan yhtäkkiä, taitettiin reittiä vasemmalle kohti tunturin lakea ja nousukulma muuttui olellisesti mukavammaksi. 

Tässä kohtaa mieli keveni, kaikki pelottava on nyt tehty ja enää tarvitsee vain mennä maaliin. Tunturista laskeutuminen oli kivuliasta oikean jalan hiertymien vuoksi, mutta voimia oli jäljellä.  Reippaasti sauvoen edettiin reitillä tutuksi tulleen juoksijan kanssa kohti Äkäslompolon asfalttiosuutta, ja siellä alkoi tuntua siltä, että loppukiri on vielä jemmassa kropassa.

Kilometri ennen maalia lähdin hölkkäämään ja kuikuilin milloin maalisuoran liput alkavat näkyä. Raitilla tuli paljon vastaan ihmisiä, jotka kannustivat, ja tunsin itseni hieman hulluksi nauraessani ja juostessani. Juuri tässä oli se hetki, johon kaikki kulminoituu, vuoden työ ja kaikki reitillä koetut kurjuudet lunastettiin sillä suoralla ennen maalia valtavana ilon hyökynä. Viimeiset sadat metrit tulin täysin kivuttomasti lennokkaalla askeleella maaliin, ja maalissa itku oli pinnassa, yhtäaikaa naurun kanssa. 

Puolisoni ja kolme nuorinta lastamme olivat äitini kanssa vastassa maalissa. Tuntui tärkeältä rullata maaliin juosten eikä aivan rikkinäisenä perheeni kauhistukseksi.

Finisher-kuvat, linssisoppaa ja olut sekä nopea jalkojen jäähdyttely järvessä, sitten lähdimme Äkäslompolosta kohti Vuontisjärven mökkiä. 

Ja se oli sitten siinä. Ja se oli vaivan arvoista.

Hajanaisia ajatuksia

Reitin varrella tapasin monia tuttuja kasvoja, se piristi. Polkuyhteisö on lämmin.

Reitin varrella vannoin, etten ryhdy tähän enää koskaan. Seuraavana aamupäivänä olin jo muuttanut mieleni. Huomasin, että tein lukuisia virheitä reitin varrella, mm. jalkojen huollon laiminlyönti ja liian pitkät hengailut huolloissa, ja totesin, että minulla on mahdollisuus parantaa aikaa. Nyt aikaa meni hieman vajaa 22 tuntia. Se on pitkä aika liikkua tunturista toiseen ja ratkoa eteen tulevia haasteita. 

Maalissa olin hyvävoimainen eivätkä sormeni olleet lainkaan turvoksissa, nesteen ja suolan nauttiminen olivat varmasti menneet putkeen. Syömisen säännöllisyyteen pitää kiinnittää huomiota, nyt ehdin välillä nälkäiseski. Nälän korjaaminen on kuitenkin helpompaa kuin nestevajauksen, ja siksi selvisin mielestäni hyvin.

Päivä oli todella armoton. Kuumuus kulminoitui Ylläksen nousuun, jossa ei ollut tarjolla varjoa eikä edes kunnollista tuulta. Olen kiivennyt nyt saman reitin helteellsä kaksi kertaa, 2018 ja 2021, jospa jo kolmannella saisin nauttia vaikka kevyestä tihkusateesta.

Tulin maaliin hyvissä voimissa. Mietin, olisiko pitänyt ottaa kropasta enemmän irti reitillä, mutta en usko. Tämä oli ensimmäinen 100 km ultra, ja olosuhteet olivat raadolliset. Sen näkee keskeytysten määrässä. Tärkeintä oli päästä maaliin ajasta viis, ja valitsemani varovainen taktiikka tauoilla ja reippaalla jäähdyttelyllä vesistössä oli siihen hetkeen oikea. 

Hetta - Pallas

Nyt NUTS Hetta - Pallas reissusta on jo hieman yli kaksi viikkoa, ja viimein tuntuu että asiasta on jotain sanottavaakin. Ensimmäiset päivät kisan jälkeen olivat väsymyksen sävyttämiä, pää harhaili tunturissa ja sydän kaipasi sinne takaisin. Nälkä vaivasi monta päivää, vaikka kuinka koetin syödä. Yritin jo silloin aloittaa kisaraporttia, kuten asiaan kuuluu, mutta en vain jaksanut. Katselin kuvia tunturista ja koko juttu tuntui epätodelliselta, vaikka varpaat kyllä vahvasti todistivat minun olleen Siellä. Ehkä minut valtasi Race after blues. Tai sitten vain sen valtavan jännityksen purkautuminen jotenkin vei hetkeksi mehut.

Ennen lähtöä

Viimeiset pari viikkoa ennen kisaa olivat aika levottomia. Puhuin tulevasta juoksusta kaikille jotka suostuivat kuuntelemaan, pohdin sitä itsekseni yön tunteina, katselin kuvia, pakkasin reppua pakkaamasta päästyäni, optimoin eväitä, panikoin, epäilin, pakkasin, testasin, panikoin epäilin pakkasin... Kunnes tuli torstai 11.7. ja rakkaan puolisoni kanssa pääsimme lähtemään kohti Lappia.

Ylläs 11.7.

Ajelimme torstaina Ylläsjärvelle ja yövyimme hotellissa. Kävimme varustetarkastuksessa jo torstaina, sillä stressaan aikatauluja ja puolisoni ymmärsi, että on kaikkien etu hoitaa sekin alta pois mahdollisimman pian. Kävimme pienellä iltakävelyllä vetristelemässä jalkoja, olin pitänyt maanantaista saakka lepoa. Itsekseni kyllä tuumin, että jolleivat nämä verry 58 km matkalla jossain vaiheessa, eivät ne verry koskaan. Mutta jalat tuntuivat ihan hyviltä.

Perjantaiaamuna 12.7. söimme hotellissa aamupalan levottoman yön jälkeen. Minua jännäoksetti ja syömisen kanssa oli vähän niin ja näin. Koetin tunnistaa muita nutsaajia aamupalalla olevista, ihan varmasti heitä siellä olikin. Tässä kohtaa olisin voinut panikoida huonoa yötä ja tulevaa yövalvomista, startti oli siis 18.00 illalla ja maalissa pitäisi olla ennen aamukuutta, huonoa ruokahalua ja orastavaa karheutta kurkussa, mutta yllätyksekseni sain hermoni kuriin. Jos edessä on ensimmäinen polku-ultra, mitä väliä on aamupalalla tai yöunilla? Tuntemattomille vesille tässä kuitenkin seilataan ja se otetaan mikä annetaan. Kiitetään vielä kauniisti.

Äkäslompolon kautta suuntasimme Hettaan, aikeena syödä siellä lounasta ja rentoutua ennen lähtöä. Matkalla katselin maisemassa siintävää tunturijonoa, ja pohdin mielessäni, tuonneko meidän on tarkoitus kirmata. Jännävihlaisu vatsanpohjassa. Onko minusta tähän? Olenko aliarvioinut matkan haastavuudeen? Puoliso kannusti ja valoi luottamusta parhaansa mukaan.

Hetta 12.7.

Lounaan löytäminen Hetasta osoittautui haastavaksi: Googlailun perusteella siellä palvelisi Lapland Hotel Hetta ainakin, mutta emme onnistuneet paikallistamaan sitä. Jännä, sillä siinähän se oli sen ainoan kylää halkovan suoran varressa, näin totesin kun siitä muutamaa tuntia myöhemmin hölkkäsin ohitse. Lounaan hain siis K-kaupasta: pastasalaattia, fetataskuja ja banaania. Cokista. Puolisoni perehtyi paikallisen grillin makkaraperunoihin, ja ne olivat ilmeisen maittavat.

Pari tuntia vessaravia, levottomuutta, banaaneita vessaravia levottomuutta. Sitten, ensimmäinen kisabussi kaarsi Hetan koulukeskuksen pihaan, pian toinen, kolmas, neljä, ännäs - niitä oli monta! Tiedustelin, josko puolisoni jo tahtoisi lähteä Pallakselle hotellia kohti, hölkkäisin sinne sitten perässä. Puolison kun pitäisi seuraavana päivänä ajaa taas 500 km autolla kotiin päin, ja minä toivottavasti nukkuisin edes vähän matkalla. Sovittiin, että soitan aamuyöllä ja herätän hänet, kun näen hotellin Pallakselta laskeutuessani ja hän tulisi sitten maaliin vastaan. Lähtösuukot ja pieni liikutus. Ja naps, löysin juoksijamoodin itsestäni.

Lähtöalueelle kertyi nopeasti suuri juoksijajoukko, jotain tuttuja kasvoja siellä täällä. Olen kuitenkin jokseenkin erakkorapu, tuossa hetkessä minulle oli helpointa olla yksin ja ravistella viimeisiä hermostumisen rippeitä kehosta. Hyvää musiikkia (Imagine Dragons, Thunder), joiku ja lähtö. Ihanasti kannustajia ensimmäisillä sadoilla metreillä. Voimakas, innokas, onnellinen olo.

Matka

Tiesin, että alkuun olisi asvalttia jonkin matkaa. Tarkalleen sitä oli 5 km. Matka taittui leppoisaa 6.30 - 7 min km-vauhtia, ja pidin huolen, etten lähtisi kisahuumassa itselleni liian kovaan kyytiin. Tämähän olisi vasta alkulämmittely. Orastavia keskusteluja, lyhyitä sananvaihtoja. Sitten käännyttiin hiekkatielle, jota jatkuisi ensimmäiseen huoltoon saakka. Pitkät nousut kävellen suorastaan helteiseltä tuntuvassa metsässä, säntillisesti energiaa puolen tunnin välein. Ensimmäinen huolto menisi kiinni kahden tunnin jälkeen, ja vaikka tiesin ettei aikarajaa tarvitsisi murehtia, halusin olla siellä hyvissä ajoin. Alle puolentoista tunnin kuitenkin. Tulin huoltoon ajassa 1.26.17, nopsa banaani- ja sipsi tankkaus, juomarakon ja lötköpullon täyttö ja matkaan.

Ounastunturille 

Jos minulta kysytään, reitin ehkä haastavain pätkä alkoikin sitten melkein heti huollon jälkeen. Ensin alle ihan juostavaa polkua, juurakkoista tosin. Pieniä nousuja ja laskuja, pitkospuutkin ja muistaakseni eräkämppä tai laavu. Sitten lähdettiin Nousuun isolla ännällä.

Ounastunturin Pyhäkero on 713 metriä korkea huippu, jonne kiipeäminen vaati voimia ja uskoa. Vähän niin kuin että otetaanpa tässä nyt tasamaan tallaajalta luulot pois heti alkuunsa. Tosissasiko ajattelit jaksaa tätä rallia vielä yli 40 kilometriä? Jyrkempiä paikkoja, vähän tasaisempaa nousua, mutta nousua, nousua, nousua sauvakävellen. Nopeammat näkyivät ihan pikkuisina ylempänä rinteessä. Ja miten mielettömän kaunista! Luulen, että Pyhäkero on varmasti yksi kauneimpia paikkoja joissa koskaan tulen käymään. Karu tunturinlaki, pieneksi jäävä vasta ohittamani, kirkas järvi alempana tunturissa ja joka puolelle levittäytyvä tuntureiden pullistamat metsämaat ja vesistöt. Kultaisessa auringonvalossa.

Toiseen huoltoon

Ja kun tarpeeksi nousee, pääsee myös laskuun. Tasaisella ja laskuissa etenin hölkkävauhtia, tarvittaessa otin sauvoilla vielä tukea. Pari kertaa jalka lipsahti kiveltä tai kiveen, mutta kaatumisilta säästyin. Olin tehnyt päätöksen, etten koske puhelimeeni ennen toista huoltoa, ja päätös piti. En ottanut valokuvia, koetin keskittyä etenemiseen ja siinä hetkessä olemiseen. Luulen, että se oli hyvä päätös. Toiseen huoltoon tulin omaa aikatauluani edellä ajassa 4.41.52, hyvävoimaisena, ja muistin vieläpä suunnitelmani ottaa repussa odottava tyhjä lötköpullo ja täyttää sekin lopun pitkää huollotonta huikosta varten. Nopea pyörähdys huollossa ja takaisin varsinaiselle Hetta - Pallas reitille Hietajärven käännökseltä, samaa nousua pitkin jota juuri laskettelin huoltoon. Laitoin vielä viestin sekä äidilleni että rakkaalle puolisolleni, se taisi olla "Hyvä vahva fiilis, sole ku hilipasta". Hitusen ehkä megalomaniaa ja reitin aiheuttamaa liikutusta, myönnän. Mutta oli mukava saada tsemppiviestit kotoa, siellä taidettiin ymmärtää mitä tämä retki minulle merkitsee. Jotain määrittelemätöntä mutta isoa, merkkipaaluja elämän varrella.

Hannukurua kohti mennessä sain seuraa, ja matka taittui aika mukavasti useita kilometrejä. Söin välillä taateleita, nappasin geeliä ja koetin pureksia Clif-baria mutta pureminen tuotti työtä, etenkin nousuissa. Näin ollen ymmärsin olla tankkaamatta purtavaa energiaa nousujen aikana, ja vatsakin suvaitsi geelit. Edettiin karusta tunturista hyvin vehmaaseen saniaismetsään, suomaisemasta rakkaan  - kaikkea mitä kuvitella saattaa. Äärimmäisen kaunista.

Lumikero

Suastunturilla.

Seuraavaa haastetta osasinkin sitten jo odottaa, ja mainitsin kanssajuoksijalle seuraava nousun hitusen hermostuttavan, pitää itse mennä rauhallisesti. Ymmärtääkseni kyseessä oli Suastunturi ja Lumikero, nousu ihan tappavan pitkä ja alkuun myös jyrkkä. Rauhallisesti sauvojen avulla eteenpäin. Yö oli jo aika pitkällä, olin edelleen t-paidassa ja rinteessä hurjan kylmäksi kääntynyt tuuli pisti miettimään, josko nyt pitäisi lisätä vaatetta. Ohitin muutaman nousijan, ihmeekseni. Päätin, että puen takin päälle vasta huipulla, kesken nousun ei kannata pysähtyä. Ylhäällä sormet olivatkin sitten kunnolla kohmeessa ja aikaa meni vähän räplätessä. Siirsin samalla repun sisältä syötävää helpommin saataville ja jatkoin sitten matkaa.

Ja taas; kun tarpeeksi nousee, pääsee myös laskuun. Alkoi mukava, juostava osuus ja sitä tuntui jatkuvan armeliaan pitkään. 50 kilometrin kohdalla totesin tulleeni pidemmälle kuin koskaan omin jaloin, ja yllätyksekseni kykenin vielä hölkkäämään. Sitten mittari pimahtikin.

Muutamia selkiä, nopeita keskusteluja, kivistä polkua, poluntapaista, pieni harhautuminen merkityltä reitiltä, väsyneitä jalkoja ja kivuliaita kivien ja varpaiden kohtaamisia. Kaikkea mikä kuuluu asiaan.  Itsekseni aloin tässä kohtaa summata faktoja, ja ne osoittivat etten enää voi olla kaukana Pallakselta. Saatoin mainita minua odottavasta puolisosta ja ihanasta hotellin sängystä kerran tai pari, mutta oli myös niin, ettei yö tuntunut yöltä - en kokenut unta vaativaa väsymystä vaan ihan sitä normaalia, mitä kokee, kun liikkuu pitkään.

Maali

Nousu, mutaa josta marssin läpi ja tyttö jonka otan kiinni. Hänellä on huonovointinen hetki ja jään ihan pieneksi hetkeksi juttelemaan rinnalle. Rinnettä alaspäin tulee mies punaisessa takissa, hän osoittautuu tämän tytön poikaystäväksi tai puolisoksi. Hän kertoo, että nousu on viimeinen. Sain siitä puhtia pistellä hitusen voimakkaammin, enää ei pidä säästellä. Unohdin vain tunturillisen totuuden; kun kuvittelee näkevänsä nousun päätepisteen eli laen, näkee todennäköisesti vasta ensimmäinen lukuisista hämypäätepisteistä. Todellisuudesta suivaantuneena lisäsin vauhtia vielä entisestään, koska sehän on paras keino saada nousu loppumaan. Ja sitten se todella loppui, seuraa rakkaa, haparoivaa juoksua, kuikuilua; missä hotelli, missä maali, joko näkyy. Pari ohitusta, kuikuilua, lisää kuikuilua, rinne kääntyy laskuun ja kas, hotelli! Kaivan puhelimen taskusta, soitan miehelleni ja kerron että täällä olen tulossa. 

Maalissa 13.7. aamulla

Aloitan intopinkeänä loppukirin rinnettä alaspäin, sillä polku on suoranainen hiekkavaltatie kaiken rakan jälkeen. Koetan kannustaa paria herrahenkilöä mukaani, mutta he eivät lähteneet. Hetken päästä tajuan, että vauhtia on tuskaa ylläpitää jyrkissä kohdissa ja joudun hidastamaan. Puhuttelen itseäni välillä, maalihan on tuossa, ihan sama vaikka sattuu. Mutta miksi ihan viimeiseen mutkaan ennen maalia on tuotu nousu ja miksi ihan viimeiset metrit pitää juosta pellon poikki, pää meinaa vielä kapinoida kun lähestyn maalia. 

Puoliso vilkuttaa maalisuoralla. Maalikaaren alle, juosten kaiketi, mitali kaulaan ja hetki nojailua sauvoja vasten. Tässä minä olen, tulin juuri maaliin ensimmäiseltä polku-ultralta, hyvissä voimissa ja vain hitusen sekavasanaisena. Puoliso nappaa kuvan, pari ja matka jatkuu maalihuoltoon. Juomaksi löysin alkoholittoman Karhun, soppa näyttää vähän kylmältä ja syöminen tuntuu huonolta idealta. Nopeasti teltan läpi hotellin pihalle, sisälle, portaita pitkin omaan huoneeseen ja istumaan. Lonkat aristivat, varpaat huusivat armoa ja minä olin niin ylpeä itsestäni. Olen edelleen.

Huomaavaisuudestani puolisoa kohtaan koetin pitää tarinoinnin napakkana ja painella suihkun kautta lakanoihin. Suihkussa jännitti, nyt löytyisivät hiertymät. Mutta niitähän ei ollut, kiviä kokivat vain oikean jalan varpaat. Nopea kuivaus ja paksun täkin alle tärisemään lämpöä yön tunteina kylmettyneeseen kroppaan. Kuuden aikaan nukahdin, kahdeksan jälkeen puoliso herätti aamupalalle ja pian olisi lähtö kotimatkalle. Oloni oli krapulainen, univajeinen, orientaatio jossain muualla kuin aamupalalla ja mieli käsitteli vielä yön retkeä. Mutta heräsin ultrajuoksijana sinä aamuna, aivan kuten itselleni toisen huollon jälkeen lupasinkin. 

Jotkut asiat pitää itse kokea

Kuten näette, tästä retkestä voi kirjoittaa paljon eikä oikeastaan pysty avaamaan kuin paria pientä yksityiskohtaa. Tunturipurosta juominen, varjoisan rinteen lumiläiskät, yön persikkainen valo, linnunlaulu, mehevän tummanvihreän sammaleeen peittämät kivet puroissa ja koskissa, väärin päin kääntyvä varpaankynsi kengän sisällä, yhteishenki, ilo ja ylpeys omasta itsestä, liikuttuminen. Minulle ehkä uusinta antia oli vahva usko omiin voimiin: Vaikka nousuissa tuntui vaikealta, tiesin että selviän ja että tasaisella voimat palautuvat. On muuten mahdollista hilputella 58 km tunturissa käymättä kertaakaan vessassa tai edes puskassa.

Maalissa olin ajassa 10.41.52, join retken aikana n. 6 litraa sekä vettä että urheilujuomaa. Varaamastani energiasta toin osan takaisin maaliin ja söin niitä seuraavat pari päivää krooniseen nälkääni. Geelejä imaisin varmaankin n. 4 tai 5, jauhoin kaksi Clif-baria, taateleita, suklaapähkinöitä, Energy Chewseja pussillisen ja vähän Sirkus-aakkosia. Pätkikset unohdin reppuun. Hotellissa ennen unta söin muutaman sipsin ja lähetin viestin isälleni. Hän oli jo nähnyt tulokseni live-seurannasta. 

Aikani ei ole mikään reittiennätys, oikeastaan se on reittiennätys kertaa kaksi. Mutta, meistä jokainen kisaa itseään vastaan omista lähtökohdistaan, ja meillä jokaisella on omanlainen historiamme. Siksi jokaisella meistä on oikeus käyttää ultrajuoksijan arvonimeä ja tuntea ylpeyttä saavutuksesta.

Ensi vuonna seurakseni lähtee rakas puolisoni, ja olen niin iloinen että saan jakaa tuon reitin hänen kanssaan. Sää tuskin suosii samalla tavoin kahta vuotta, mutta samapa se. Jotkut asiat on ihana kokea yhdessä.

Hossan poluille, mars!

Viikko NUTSista ja pääsimme perheen kanssa Hossaan mökkeilemään. Kuten kaikki jo varmasti tietävätkin, on Hossa maamme nuorin kansallispuisto. Avajaisia vietettiin kesällä 2017. Silloin hitusen hirvitti: Käykö nyt niin, että polut ylikansoittuvat? Saako täällä enää rauhassa tallustella ollenkaan? Onneksi sopu sijaa antaa, ja pääosa retkeilijöistä ovat fiksuja ja ymmärtävät noudattaa sääntöjä mm. roskaamisen suhteen. Eivät kaikki,  mutta pääosa.

Mutta Hossa on siis ihana, ja sinne pitää kaikkien mennä jossain vaiheessa.

Ölkyn Ähkäsy

Ölkyn Ähkäsy on kymmenen kilometriä pitkä reitti, joka kiertää nimensä mukaisesti upean Julman-Ölkyn. Juluma-Ölökky on jääkauden vetäytymisvaiheessa muovautunut kanjonijärvi, joka on itsessään ehdottomasti näkemisen arvoinen. Jos laiskottaa, lähtee järvelle venekyytejä säännöllisesti. Oikein tyynellä säällä, kallioiden heijastuessa veden pinnasta, tuntuu että vene leijuu veden yllä.

Ölkyn Ähkäsy alkaa järven rannalta mukavana hyväkulkuisena polkuna, ja sitä jatkuu n. 300 metriä. Sitten pelin henki muuttuu, reittikuvaukseen voi tutustua vaikka täällä Luontoon.fi-sivustolla. Reitti on luokiteltu vaativaksi, enkä kyllä voi suositella sitä jos jaloissa tai muualla on vaivaa. Tarjolla on myös 5 km lyhyempi Ölkyn ylitys. Viiden kilometrin reitti ylittää järven uuden riippusillan kautta, mutta tämäkin polku kulkee monista paikoista niin lähellä jyrkkiä kanjonin reunoja, että lasten kanssa kannattaa lähtöä harkita. Ja jatkuvaa valppautta tarvitaan, ei puhelinta käteen. Pohja on pääosin kivikkoa, juurakkoa, ylös-alas nousua 268 nousumetrin edestä, lisäksi pieniä pätkiä mukavasti juostavaa alustaa.

Hop hop

Pakkasin reppuuni 1,5 litraa vettä, muutaman salmiakin ja nappasin kävelysauvat mukaan. Vesimäärä tuntuu paljolta, mutta lämpöä oli 28 astetta, joten se tuli tarpeeseen. Suunnitelmanani oli edetä koko matka tehokkaasti alustaan sopien, juosten tai sauvakävellen. Reittikuvauksella aika-arvioksi annetaan viisi tuntia (kävellen, ehkä tauko mukaan luettuna), ajattelin että kaksi tuntia saisi riittää.

Hölkkää, kävelyä, kummallista pomppimista, kiipeilyä, salmiakkia ja vettä, könyämistä, pieni eksyminen, lisää könyämistä, maisemia, salmiakkia ja vettä, hölkkää ja kävelyä, pienet pitkospuut ja tasaisempaa hölkkää, lisää könyämistä, maisemien ihailua, pää puroon, vettä, moikat vastaantulijoille, hölkkää, kiipeämistä, hölkkää ja perillä. Aikaa meni 1 tunti 42 minuuttia, mutta vauhtia sai pitää koko ajan. Sauvoista oli valtavasti hyötyä muutamien mutapaikkojen ylittämisessä ja kivikossa, etenkin todella jyrkissä nousuissa ja laskuissa. Reitti on oikeastikin alustaltaan hankala, ja useamman kerran mietin kuinka polkujuoksijan askelkorkeus eroaa maantiekiitäjän vastaavasta. Koko matka piti keskittyä etenemiseen ja polun silmäilyyn, välillä piti vain kuiskata muutama kiitos siitä, että saan täällä polulla olla. Täyttä läsnäoloa, eikä lainkaan stressiä. Autuasta hikoilua ja hapotusta kauniissa Kainuun metsässä. Rakkautta.

Eli Ölkyn Ähkäsy on ihana. Menkää te muutkin. Ja muistakaa myös muut ihanat Hossan alueen reitit, tarjolla on paljon vaihtoehtoja ja nähtävää, käykää Värikallioillakin.

NUTS Ylläs - 30 hirveän ihanaa kilometriä

Puolisoni lupautui viime syksynä taivaltamaan NUTS Ylläksen 30 km sprinttimatkan kanssani, mutta uhosi sen olevan viimeinen tapahtuma johon ikinä osallistuu. Juoksemisen aikoi lopettaa heti kisan jälkeen. Nyt hän suunnittelee treenejä ensi vuotta ja tulosparannusta ajatellen. Niin ihana ja tuskallisen mahtavaa se oli. 

Minustakin!

Startti - ensimmäinen huolto n. 7 km kohdalla

Lähtökarsinassa taas jännittää ja tanssittaa. Lähtöfiilis on yksi parhaita tunteita mitä tiedän. Ihana odotus ja yhteisöllisyys, musiikki luo tunnelmaa ja edessä oleva haaste nostaa kierroksia. En muista miten lähtö tapahtui, mutta pamahdusta ei ainakaan tainnut olla. Huudetaan Mennään metsään!

100 - 300 m: 

Homma hallussa, tässä sitä mennään ja yhdessä tampataan Yllästä pitkin ylös ja paistelee.

300 - 400 m: 
Tuossahan on meidän parveke, hellettä pitelee. Hapokasta, perskele. Pitkäänköhän vielä?

400 m - 3 km: 
Hellettä pitelee, mutta tuntuu aika hyvältä. Nytkö jo ollaan huipulla!?

Ensimmäinen nousu Ylläksen huipulle pitkää rinnettä mukaillen onkin yllättävän helppo, vaikka rakkakiveä riittää aina vain. Satunnainen tuulenvire viilentää helteessä, hörppään vettä repustani muutaman kerran ja vaihdan pari sanaa muiden kiipeäjien kanssa. Huipulla otetaan pakolliset trailfiet ja ihaillaan huikean kaunista maisemaa.


3 km - 7 km tai Sole poika mikhään

Ylläkseltä laskeudutaan huoltotietä alas, kohti Kellokkaan luontokeskusta. Alamäessä juostessani tunnen lentäväni kuin tarahumara ikään, matka taittuu ja askel on niin keveä. Olo on vahva kun suuntaamme rinteen juurelta kohti hiekkapolkua. Nousut kävelemme ripeästi, päitä kastelemme purovedellä. Matka taittuu mukavasti, hyvällä rytmillä. Ei parisuhdekriisejä. Kellokkaan huollossa juon vettä ja urheilujuomaa kolmisen mukia, syön vähän banaania ja sipsejä kourallisen. Puolisoni nauttii retkibuffasta täysipainoisemmin. Olisi minunkin pitänyt.

7 km - 21 km tai Kuka tämän pirun kurun tänne toi?

Varkaankuru. Katso mikä ihana kukka! Ihana puro! Ihanan vehmasta! Ihanat pitkospuut! Kaikki on ihanaa! Ihanat pitkospuut loppuivat!

Väliin polkua ja sitten Pirunkuru. Kahden kettu-karkin tankkauksella nousuun - iso virhe.

Pirunkuru on jyrkkä, kivinen, hankala ja helteellä erittäin kuuma. Tuuli ei pääse puhaltamaan kuruun, joten kärvistelemme paisteessa ja minä keskityn nousemaan askeleen kerrallaan. Vastaan tulee nousuun hyytyneitä, pysähdyn vetämään henkeä pariin kertaan itsekin. Puoliso yrittää ottaa reppuani kantaakseen koska on herrasmies. Vastaan siihen jotain sivistymätöntä.

Pirunkurun nimeän uudelleen Vittusaatanankuruksi, antakaa anteeksi rahvaanomaisuuteni.

(Oikeastihan Pirunkuru on valtavan kaunis, ja nousu Kesänki-tunturille on upea, maisema huikea. Oma vikani etten syönyt huollossa riittävästi ja juonut enempää.)

Lasku tunturilta kohti metsäosuutta sujuu taas mukavammin, löytyy rullaavaa juoksualustaa ja lisää juoksuseuraa. Hetken aikaa kaikki on oikein ihanaa. Mutta Kellokkaan nousu, ennen toista huoltoa, siellä vaanii nestehukka ja uupuminen. Miten sinne metsään olikin piilotettu niin paljon nousua? Eihän siellä ollut laskua lainkaan? Pitkospuutkin paahteisella suolla. Vessahätä! Järvi! Josko ihan nopeasti viilentäisin siinä päätäni?

Tässä kohtaa katson velvollisuudekseni käskeä puolison jatkaa matkaa omalla tahdillaan, oleellisesti uupunutta haahuiluani nopeammalla. Hetken tilannetta arvioituaan hän lähtee, taputan heipat pyllylle. Ei aviokriisiä tässäkään kohtaa! Hyvä me! Jatkan matkaa samalta suunnalta tulevan kanssajuoksijan rinnalla, molemmat väsyneinä ja hiljaisina.  Varvikossa istuu tyttö lepäämässä, hän saa jo apua ja suolaa.

3 km huoltoon. Voi itku.
2 km  huoltoon. Miten voi olla!?
500 m huoltoon. Nyt vielä vähän!

Huollossa juon paljon vettä sekä urheilujuomaa ja täytän repun (2l). Tuntuu pissahädältä, mutta pöntölle päästyäni huomaan ettei kuitenkaan. Banaania ja sipsejä suuhun, banaania ja urheilujuomaa mukaan ja polulle. Juoksukaverini odottelee vessareissun ajan. En ollut kehdannut pyytää, mutta toivoin että odottelisi. Pääsemme yhdessä matkaan ja ihan kuin salamaniskusta puhekyky ja juoksukyky palautuvat. Naurattaa, lörpötyttää. Helpotuksen tunne. Me selvittiin hankalasta pätkästä ja nyt meitä ei pysäytä enää mikään.

Hetkeäkään ei käynyt mielessä heittää leikkiä kesken.

21 km - 30 km tai Oman elämäni feenikslintu

Pieniä nousuja, jäinen puro. Isompaa nousua. Tuttuja selkiä tulee vastaan. Pitkospuut, siunatut pitkospuut. Ihanat pitkospuut! Kuulema viimeiset kilometrit ovat helppoa maastoa. Hyviä keskusteluja lenkkareista, harjoittelusta, perheestä ja muusta. Tavoitamme kaksi naista jotka etenevät sopivaa tahtia ja joukko kasvaa. Naurua, yhteistä purnausta aina vain eteen tulevista nousuista. Mihin saa reklamoida? Kuka väitti että viimeiset kilometrit ovat helppoja? Mieskö? Ulkoruokintaan!

Puhetta kaljasta, sipseistä ja siitä, kuinka puolisoiden tulee ennen kaikkea varmistaa meidän hyvät harjoitteluolosuhteet ja tarjoilla kaljaa. Ja kehua, suorastaan palvoa. Olisipa maalissa kaljaa! Matka etenee, jutuistamme tarpeekseen saanut herrasmies siirtyy polun sivuun ja päästää meidät ohi. Edetään varovaista hölkkää, välillä kävellään. Kivikkoa riittää.

Sitten, kun kaikkien kellot ovat jo lähellä 30 km maagista rajaa, kaikuvat kuulutukset. Maali on ihan noiden puiden takana. Kivikko vähenee, askel kevenee, ruohikko-osuudella on lapsia vastassa. Askel tuntuu venyvän ja otamme vielä loppukirin. Se tuntuu lennokkaalta, mutta tuskin näyttää siltä.

Maalissa nettoajassa 5.18.20, 24 minuuttia puolisoni perässä. Vähän itketti koska kaikki oli niin ihanaa.

Opit elämäni ensimmäisen polkuilottelun jälkeen:

• Tuntemuksia tulee ja menee, pitää muistaa, että huonostakin hetkestä selviää
• Neste kohottaa olotilan melkein minuuteissa
• Jatkossa huolellisuutta tasaiseen energian saantiin
• Jatkossa lötköpullo tms. repun lisäksi, jotta tiedän tarkemmin paljonko olen juonut
• Olen vahvempi kuin uskon
• Polkuväki on ihanaa.

Ensi vuonna haluaisin olla mukana 55 kilometrin matkalla. Kaikki harjoitteluvinkit otetaan kiitollisena vastaan!

Paarma-baari.

Hajanaisia ajatuksia, tai puolikkaita

Nyt on taas varkain vierähtänyt ihan luvattoman paljon aikaa ilman uutta tekstiä. Siksiköhän omassakin päässä on enemmän mylläkkää kuin tavallista? Tuntuu hankalalta tarttua asioihin ja etenkin hetkeen, on niin paljon hoidettavaa. Ja kilin kellit, ei oikeasti ole.

(ota Hellsten lukuun)

Tärkeimmät mieltä painavat asiat

1. Nykyaikainen feminismi
2. Kehopositiivisuus ja onko siinä järkeä
3. NUTS Ylläs

1. Törmäsin Instagramissa kuvaan jossa kerrottiin, ettet voi olla feministi ellet vihaa miehiä. Tulin surulliseksi. Tunnen paljon mukavia miehiä, omani on ihana ja minulla on kasvamassakin kaksi mainiota miehenalkua. Miten kukaan voi nykyaikana edellyttää pyhää vihaa yhtä ihmisryhmää kohtaan osana puhdasoppista ideologiaa? Kuulostaa ihan... No ei heitetä natsi-korttia vielä pöytään.

Mutta ilmeisesti nykyään ei riitä, että toivoo hyvää kaikille ihmisryhmille ja tekee parhaansa. Jos näin on, en edes halua olla feministi. (Ja näin ollen lienen patriarkaatin aivopesemä naisrukka.)

2. Olen ehdottomasti sitä mieltä, että riippumatta siitä millaisessa kehossa sielusi asustaa, olemme kaikki yhdenvertaisia. Kaikissa ihmisissä on vikoja ja kaikissa on paljon hyvää, paljon enemmän hyvää kuin edes ehdimme huomata. Itsetunto-ongelmia ei voi ulkoistaa yhteiskunnan vastuulle eikä oikea korjausliike ole kakun ahtaminen aina kun mieli tekee.

Kauneutta on monessa koossa, mutta sairaalloinen ylipaino on sitä harvoin. Päähuomio sanassa sairaalloinen. Kuinkahan moni bopo-lähettiläs postaisi vähemmän anxiety-tägillä kuvia, jos kakun syönnin sijaan valitsisi sellaisen liikuntamuodon, joka tuntuu hyvältä? Ehkä seuraan vääriä tyyppejä.

Itsensä sairastuttaminen entistä pahemmin on ehkä paskin tapa ikinä kapinoida.

Ja kyllä, usein vakavasta ylipainosta kärsivä tarvitsee apua, mutta ei sitä joka kehottaa syömään surutta. Tarvitaan lääketieteellistä osaamista ja kykyä kaivautua syömisongelman syihin. Ei vaan lisää ja lisää kakkua ja löysäilyyn kehottavia epämotivationaalisia aforismeja.


3. NUTS
Tästä aiheesta ei vielä ole paljon kerrottavaa. Treenit ovat pitkälti paketissa, viime sunnuntaina juoksin 20 km viimeistelupitikiksen ja vielä jokusen mäkitreenin teen. Jalka on ollut vähän haastava, mutta sauvakävely ja tunkkaus tuntuvat mukavilta, joten niitä nyt ainakin.

Luin muutaman blogin viime vuodelta,  niistä selvisi hyvin reitin monipuolisuus: luvassa on ihan kaikenlaista alustaa rakkakivestä pitkospuihin ja jokunen suokin tullee vastaan.

Tuntuu mukavalta lähteä, ja usko omiin voimiin on vielä vahva. Reitin varrella voi usko loppua kesken, mutta ole jo oppinut puhuttelemaan itseni aika topakasti ja sitten jatkamaan matkaa. "Itepä oot tänne ihan vapaaehtoisesti tullut että ei paljoa auta kitistä."

Luin Syntynyt juoksemaan -kirjan. Se ansaitsee oman tekstinsä, mutta sen viisauksien turvin olen aika luottavainen: Tämäkin kroppa on nimenomaan tehty juoksemaan, ihminen on eläinkunnan paras maratoonari. Pikkuviilausta vielä, sillä kevyemmällä keholla on kevyempi askel.

Kevät-tanka

Joskus käy niin että siivotessa tulee parhaat ideat. Hetki ikään kuin inspiroi:

Pirun piilarit
rillipääksi takaisin!
Irtohius, pöly
kevään armoton valo,
Saatana, mikä työmaa.

Tässä mää juoksen.

Ajattelin, että piilarit on kivaa vaihtelua, näkisi lenkilläkin jotain ja antaisivat  vapauksia kaunistautumiseen. Mielestäni silmälasien kanssa korvakoruja voi käyttää vain varsin rajoitetusti, ja minä taas käyttäisin vain ja ainoastaan isoja hippihenkisiä.

Mutta en ajatellut, että ilta-aurinko paistaa viistosti ikkunasta ja paljastaa joka ainoan villakoiran. Piilareilla ne nimittäin näkyvät, lasit on paljon helpompaa laskea pöydälle ja jatkaa harhaista eloaan pölypallojen keskellä.

Ja siitä se sitten lähti, tanka-runo. Laskin tavut, pitäisi olla oikea jako ja määrä.

Eipä tällä kertaa paljoa muuta, lenkkeily sujuu ja on oikeastaan aika ihanaa nyt kun vaatteista on voinut jättää puolet pois. Olen aika tarkalleen tavoitemäärässäni, jopa vähän yli, 308 juostua kilometriä tälle vuodelle, tavoitteen mukaan 300 km pitää olla. Niistä osa siltä ainoalta vetolenkiltä, joka oli kyllä syvältä, mutta tavallaan aika palkitsevaa jotenkin oudosti. Kyllä minusta juoksijan saa leivottua.

Matkan varrella

Olen aina nauttinut matkanteosta ja etenkin matkaan lähtemisestä, sitä kun edessä on vielä vaikka mitä - mistä sen edes tietää, mitä kaikkea ihanaa! Ehkä jotenkin syntymässä saatujen asetuksen ansiosta minun on helppo sietää sitä, ettei olla perillä. 

Tässä on tietenkin laho ja hieman hutera aasinsilta elämään; eihän me olla perillä koskaan. Ehkä minulle siksi sopii myös pidempien matkojen juoksentelu, saa olla matkalla ihan rauhassa. Oli miten oli, on tunne siitä, että mitä vaan hauskaa tapahtua,  ja että matka – ja  elämä itsessään – kihelmöi mukavasti ja olo on toiveikas.

Näillä ajatuksilla olen tehnyt viimeisten viikkojen aikana juoksutreeniä, ja juostessa palautellut mieleeni sitä ihanaa tunnetta, kun odottaa lähtöä numerolapun rinnassa. Vähän jännittää, tai paljonkin, mutta tuntuu hyvältä. Pian mennään, otetaan mittaa ennen kaikkea itsestä. Yhdessä. Tehdään jotain, mitä piti aikaisemmin mahdottomana. Olisiko tämä psykologista valmentautumista mun elämän toistaiseksi kovimpaan haasteeseen, sinne Ylläs-Pallas 30 kilometrille.

Näen paljon juoksu-unia, ja ne eivät ole painajaisia, juoksen kaikkialla kevyesti ja onnellisena. Lenkillä sinnikkyys on kasvanut, olen opetellut sietämään myös ikäviä olosuhteita, enkä puhu nyt viime viikkojen pakkasista: aina ei ole tankkaus kunnossa, joskus janottaa tai vähän vatsassa vääntää ja sukka hiertää kosteana, mutta lenkki jatkuu.

Sitten, yhtenä päivänä huomasinkin ajattelevani, että minä olen juoksija. Olen olen. Minusta on tosiaan tullut juoksija.

Mitä se tarkoittaa? Olla juoksija?

Törmäsin Facebookissa postaukseen, jossa henkilö valitteli maratonin menneen penkin alle kysyen "Miten kenelläkään voi mennä maralla 4,20 min..."  - jotain tuohon suuntaan.  Ja minua vähän harmitti.

Kyllä aika monellakin menee maralla tuo aika,  monilla pidempäänkin, ja tiedätkö mitä? Jokainen sen suorituksen tehnyt on sankari ja Juoksija. Ajasta viis. Ei ole vähemmän juoksija ylittäessään kolme tai neljä tuntia matkalla. On juoksija, jos juoksee maratonin. On juoksija, jos juoksee viisi kilometriä. On juoksija, jos juoksee.

Juoksijuus ei ole tietty tahti, tietty painoindeksi, tietyt varusteet ja tietyt ennätykset. Juoksijuus on sitä, että nousee sohvalta ja juoksee omalla tasollaan.  Eri mieltä olevat voivat pohtia vielä kantaansa, ja muistaa, että muiden arvostelulla ja moittimisella usein peilataan omia oletettuja virheitään.

Kehopositiivisuudesta puhutaan niin paljon. Minusta olisi hienoa, jos kehorauha ja kehopositiivisuus ulotettaisiin myös tapoihin liikkua. Sen 70 maraa juosseen keho ei ole arvokkaampi tai parempi kuin ensimmäistä vitosen lenkkiä taivaltavan, eikä sillä maraveteraanilla ole oikeutta halventaa muiden suorituksia petyttyään omaansa.  Sen vitosen juoksijan keho ei ole arvokkaampi sekään, mutta hänen orastavan kipinänsä voi veteraani tappaa typerillä kommenteilla.  Kannattaa harkita. Juoksijathan voivat olla voimavara toisilleen.

Lähtökarsinassakin on se yhtenäisyyden tunne. Mutta onko se vain meidän hitaiden karsinassa?

Minun juoksijuuteni

Lenkit vaihtelevat pääosin 7 - 15 kilometrin välillä, aikaa kilometrille kuluu lenkistä riippuen 6.30 - 7.40, hitaasti ja rauhallisesti. Minulla on käsitys siitä, mihin suuntaan treenejäni vien, osin kokemusperäisesti ja osa viisaammilta opittuna. Minulla ei ole sykemittaria, omppukellosta katson viitteellisen syketason lenkin jälkeen.

Lenkillä tunnen oloni hyväksi ja innostuneeksi, usein kiitolliseksi. Varusteinani talvilenkillä on vanha tuulipuku, tekniset paidat ja juoksutrikoot kalsareina, jalassa villasukat. Joskus värikäs kaulahuivi ja aina paksu pipo. En näytä juoksijalta, mutta olen sitä kyllä. Juokseminen on elämäntapa.

Minäkin olen juoksija, koska juoksen ja teen matkaa juoksijana. Perille tulen ehkä joskus, mutta nyt nautin suunnitelmista ja treeneistä.