Nykyisin olen laiska kirjoittaja, mutta nyt ajattelin rutistaa muutaman ajatuksen itsestäni. Ensimmäinen 100 km ultra on kuitenkin jonkinlainen merkkipaalu tällä maalisella taipaleella, jonka haluaa myös itse muistaa. Juoksutaustaani voi tutustua aikasempien tekstien kautta, mutta lyhyesti se on sellainen, että vuonna 2018 annoin polkujuoksupirulle pikkusormeni Ylläksen 32 km matkan jälkeen ja sitten se ahmaisikin koko käden. Näin kuulema usein käy.
Startti 10.7. 00:00
Puolisoni sekä vanhin lapseni saattelivat minut starttiin, ja hetki hengattiin lähtö/maalialueella yhdessä. Ihan hirveästi en osannut enää jännittää. Päivä oli mennyt vuokramökillä lepäillen, muu perheeni oli piipahtanut Taivaskerolla, kun yritin nukkua päiväunia, mutta todellisuudessa päädyin hämmästelemään sitä, että edelleen telkkarissa pyörivät ne samat saippuasarjat, joita pällistelin n. 20 vuotta sitten. Horrostelin hetken.
Ja juuri ennen starttia tuli se tuttu ilo edessä olevasta matkasta.
Kohti Rauhalaa
Minullahan oli suunnitelma siitä, miten etenisin ja laskettuna vaihtoehtoiset aikataulut huoltoväleille. Suunnitelman avulla halusin varmistaa, että viimeisiin nousuihin jää reilusti aikaa. Ensimmäisen kilometrin aikana jouduin totetamaan suunnitelmani lapsellisen typeräksi: Juoksijoista muodostui pitkä ja nykien etenevä jono, jossa sitten jatkettiin pitkään, huiman paljon teknisemmässä maastossa kuin olin kuvitellut. Kartan korkeuskäyrästä olin päätellyt, että ensimmäinen vitonen rallatellaan kevyeen laskuun, mutta olin kyllä aivan väärässä.
Ensimmäinen pidempi nousu taisi mennä Lommoltunturin kylkeä pitkin, tiiviissä jonossa. Polkua tukkivat kaatuneet puut ja tiheät katajikot, joita sai väistellä ja samalla pelätä läväyttävänsä risut perässä tulevan kasvoille. Anteeksi, jos niin kävi.
Jono tyssäsi kävelyvauhtiseksi, ja uskalsin hypätä pienen letkan perässä sen ohitse. Näin sainkin sitten kipitellä enemmän omaa vauhtiani muutaman kilometrin, uudessa jonossa, mutta silti. Tältä pätkältä muistissa ei ole paljoakaan yksityiskohtia, yö oli kaunis ja ilmeisesti Pallasjärvi kimmelsi selän takana. Kuvia ei voinut ottaa jos halusi jatkaa matkaa hyväksi osoittautuneessa letkassa. Ja eipä niitä maisemiakaan hirveästi voinut ihailla, polku oli tosiaan vaikeakulkuinen.
Ennen Rauhalaa taisi olla joku tunturinlaki ja sellainen soistuva pätkä, jossa kengät kastuivat kyllä. Osin mukavaa neulaspolkua. Huoltoon pääsin kuitenkin aikalailla roskiin heittämäni suunnitelman rajoissa, ja olin iloisesti yllättynyt. Huollossa viivähdin tovin - otin turhan paljon sipsejä joita koetin vimmaisesti pupeltaa - ja täytin lötköt. Fiksumpi olisi hoitanut jo tässä kohtaa myös alkavat hiertymät jalkaterästä, mutta minä en ollut kovin fiksu.
Pahtavuoma
Rauhalan jälkeinen asfalttipätkä tuntui siunakselta teknisen polun jälkeen, ja tieltä käännyttiin varsin kelvolliselle polkupätkälle. Sitten alkoi pitkältä tuntunut loiva nousu kohti Kesälakea, ja tällä osuudella mietin, miksi helvetissä täkäläinen polku ei voi mennä suoraan edes 200 metrin matkaa. Reitti tuntui syheröiseltä ja suoraan sanottuna aika tylsältä. Mutta matka lyhenee kun liha liikkuu, ja aamun varhaiset tunnit olivat vielä siedettäviä lämpötilaltaan.
Lämpö nousi todella nopeasti, kun aurinko nousi ylemmäksi. Minä en tykkää kuumasta, mutta säätilalle ei ihan hirveästi mitään voi. Pitää säätää sitä mihin voi vaikuttaa, ja minun tapauksessani se oli nesteen nauttimisen määrä sekä kropan viilentäminen kaikissa mahdollisissa vesipaikoissa.
Ennen Pahtavuomaa vasen polvi alkoi särkeä alamäissä. Nyt ajatellen se tuntui juoksijanpolvelta ja syynä lienee se, että kun oikea jalkaterä oli tulessa hiertymien vuoksi, kompensoin sitä rasittamalla vasenta jalkaa enemmän, ja eihän se siitä tietenkään tykännyt. Tässä onkin oppi ensi kerraksi, hiertymät hoidetaan ensioireista, ei viivytellä huoltoon. Se hetki mikä jalkojen huoltamiseen menee, säästyy kyllä matkantekovauhdissa sitten.
Huollossa huutelin pääni hanan alla, söin ja täytin lötköt enkä tietenkään huoltanut jalkoja.
Peurakaltio
Pahtavuoman ja Peurakaltion väli on vajaa 14 km, jos oikein muistan. Välillä on loivaa nousua ja laskua sekä Äkäskeron todella jyrkkä nousu ja yhtä tiukka lasku juuri ennen huoltoon saapumista. Tämä oli jalkavaivasta huolimatta kuitenkin palkitseva väli, Äkäskerolla menevä polku oli alun teknisten osuuksien jälkeen aivan ihana kulkea, ja maisemat olivat upeat. Kaukana takana näkyi Pallas ja edessä - ehkä hieman uhkaavana - Ylläs. Tuli hyvä fiilis siitä, että olen jo täällä. Samoin se tuntui mukavalta, että vaikka hiertymistä ja polvesta oli riesaa, eivät lihakset olleet väsyneet vielä. Oli kuuma, tissuttelin tuon tuostakin pulloistani mikä oli viisasta.
Huollossa sain nopsaan drop bagini, ja istahdin nuotiopaikalle riisumaan repun sekä kengät ja sukat ja viimein huolsin myös hiertymät, vaihdoin sukat ja tilavammat kengät. Iloisen yllätyksen tarjoili alkoholiton Crisp-vadelma-olut, jonka olin ehtinyt unohtaa, se oli vielä viileäkin. Kaurapuuron ja sipsien syönnin jälkeen vessatauko ja vähän jutustelua, ja siitä sitten matkaan. Olisin voinut lähteä liikkeelle nopeamminkin, mutta ajattelin, että on viisasta kerätä voimia lopun rutistuksiin ja varsinaista kiirettäkään ei ollut. Taisin olla vähän laiska.
Kotamaja
Tässä pätkässä ei ole paljon mainittavaa. Harvassa olevat reittimerkit aiheuttivat pari Oon varmasti poikennut reitiltä -paniikkia, mutta en kuitenkaan. Metsää, sellaista tavallista mäntymetsää aivan liian pitkään, pari puroa viilentymistä varten ja rasittavan pitkä nousu helteisessä ja varjottomassa metsässä kohti kotamajan vesitankkeja. Siellä istahdin taas hetkeksi.
Meille kerrottiin, että lämpöä on nyt varjossa 25 astetta ja auringossa 30, että juokaa ja viilentäkää itseänne. Kesänkijärvi 12 km päässä tarjoaisi uimapaikan halukkaille. Joku sadisti oli tuonut myös sellaisen reitin korkeusprofiilipiirroksen Kotamaja - Ylläsjärvi välistä. Jos se jotakuta lohdutti, kuvan loivalta laskulta näyttävä reitti ennen tömäkkää nousua Kellostapulille Varaankurun kautta, se on toki hyvä.
Ylläsjärvelle olisi matkaa reipas puolimaraton. Se tuntui aika pitkältä.
Ylläsjärvi
Minä maksoin tyhmyyttäni joka askeleella alamäkeen, kun en ollut hoitanut oikeaa jalkaa ajoissa. Tasaisella sen sijaan oli hyvä edetä, ja pääsinkin mukavaa vauhtia perusmatkalaisen kanssa Varkaankurun pitkoksien päätyyn saakka. Ennen Varkaankurua oli metsää, ihan liikaa mäntymetsää. Ja Varkaankurussa, miten ne pitkokset jatkuivatkin niin pitkään? Nousu oli todella raskas helteisessä kurussa, vaikka vierellä virtasi kylmää vettä loiskittavaksi. Kurusta ponnistin nuotipaikalle ja vessaan, ja siinä kohtaa iskikin sitten itsesääli ja totaalinen väsymys. Oksetti, sydän hakkasi ja epätoivo iski Yllästä ja Pirunkurua ajatellessa: Miten niistä voi selvitä, jos pitkospuunousukin oli liikaa?
Soitto puolisolle, kitinää ja kätinää, yritys syödä ja juoda ja sitten ryhdistäytyminen. Puoliso muistutti, että Kellostapulin nousu on itseasiassa aika loiva ja mukava, että liikkeelle nyt vain ja Ylläsjärvellä kunnon tauko. Näillä neuvoilla lähdin liikkelle ja ilokseni huomasin, että niinhän se tosiaan oli, leppoisa nousu. Kunnes sitten päästään siihen ekaan hämylaskuun jonka jälkeen alkaa uusi nousu. Kellostapulin kierros on madonreikä, josta pääsee pois hyvällä onnella. Minä pääsin lopulta. Samalla huomasin, että metsästä nousee kovasti savua, siellä oli orastava metsäpalo joka todella säikäytti siinä kuivuudessa ja kuumuudessa. Katastrofin ainekset ehdottomasti kasassa, onneksi saivat nopsaan sammumaan!
Ylläsjärven huolto oli jotenkin kuollut. Siis oikeasti. Siellä ei ollut enää kuin muutama helteen uuvuttama tyyppi ja henkilökuntakin arpoi, annetaanko näille keksejä vai ei. En tiedä, en saanut keksiä, en kyllä olisi halunnutkaan. Pää hanan alle, neljä lötköä täyteen nesteitä, banaania nassuun ja vessan kautta kohti mahdottomalta tuntuvaa Ylläksen nousua.
Kellokas
Ylläsjärvi - Kellokas -välistä ei ole paljoa sanottavaa siitäkään. Siinä on nousu ja siinä on lasku. Molemmat pitkiä ja raskaita, etenkin helteessä jota ei edes tuuli viilennä. Ruiskuttelin vesilötköistä viilennystä päähän useampaan kertaan. Nousussa rakkaosuus on kivempi kuin rakkaa edeltävä osuus. Ja kuka keksi, että kaivetaan sinne nousun loppuun sellainen jättimäinen oja? Mielestäni boulderointia ei tulisi sotkea polkujuoksuun. Tai siltä se silloin tuntui.
Huoltotie alas on tappavan tylsä, ja se olisi kiva rullata menemään rennosti. Minulla rullautui nahka varpaista, joten töpöttelin sitä sitten hiljaa ja koettaen arvioida, laskeeko aurinko lainkaan tunturin taakse. Ei se laskenut. Parasta oli taas päästä Varkaankurun puron äärelle laskun jälkeen. Koko iltapäivän haaveilin uimareissusta maalin jälkeen ja oikein raikkaasta vedestä. Mietin myös asettumista makaamaan puroon ihan vain hetkeksi. En asettunut.
Kellokkaalla huollon perusjutut ja pieni jutustelu juoksijattaren kanssa, jonka olin tavannut päivän mittaan useampaan otteeseen. Huollossa oli kokista, sokeritonta, mutta ihan vain ne kuplat olivat taivaallisia. Energiaa sain kyllä muutenkin.
Lötköt täyteen ja kohti sitä mitä olin jännittänyt kaikista eniten.
Maali!
Kellokkaan ja Pirunkurun välillä koin aivan uudenlaisen elämyksen: Reitti oli suhteellisen tylsä ja meni mökkialueella tien laitaa. Valvomista edeltäneet huonot unet alkoivat vaatia veronsa virikkeiden puutteessa, ja silmät painuivat kiinni monta kertaa. Etäämmällä näin taas saman tutun juoksijan, ja otin hänet reippaasti kävellen kiinni, pieni jutustelu piristi. Ennen nousua istahdin mättäälle imaisemaan kofeiingeelin, joka oli yllättävän maukas, ja lotrasin kylmää vettä naamalle sekä selkään, se herätti.
Nousuun lähin askel kerrallaan -taktiikalla, eikä minusta sen enempään olisi ollutkaan. Kurussa meitä oli paljon yhtäaikaa, ja oli kiva vaihtaa sananen muiden kärsivien kanssa. Ja siinä tampatessa se jyrkin osuus loppuikin ihan yhtäkkiä, taitettiin reittiä vasemmalle kohti tunturin lakea ja nousukulma muuttui olellisesti mukavammaksi.
Tässä kohtaa mieli keveni, kaikki pelottava on nyt tehty ja enää tarvitsee vain mennä maaliin. Tunturista laskeutuminen oli kivuliasta oikean jalan hiertymien vuoksi, mutta voimia oli jäljellä. Reippaasti sauvoen edettiin reitillä tutuksi tulleen juoksijan kanssa kohti Äkäslompolon asfalttiosuutta, ja siellä alkoi tuntua siltä, että loppukiri on vielä jemmassa kropassa.
Kilometri ennen maalia lähdin hölkkäämään ja kuikuilin milloin maalisuoran liput alkavat näkyä. Raitilla tuli paljon vastaan ihmisiä, jotka kannustivat, ja tunsin itseni hieman hulluksi nauraessani ja juostessani. Juuri tässä oli se hetki, johon kaikki kulminoituu, vuoden työ ja kaikki reitillä koetut kurjuudet lunastettiin sillä suoralla ennen maalia valtavana ilon hyökynä. Viimeiset sadat metrit tulin täysin kivuttomasti lennokkaalla askeleella maaliin, ja maalissa itku oli pinnassa, yhtäaikaa naurun kanssa.
Puolisoni ja kolme nuorinta lastamme olivat äitini kanssa vastassa maalissa. Tuntui tärkeältä rullata maaliin juosten eikä aivan rikkinäisenä perheeni kauhistukseksi.
Finisher-kuvat, linssisoppaa ja olut sekä nopea jalkojen jäähdyttely järvessä, sitten lähdimme Äkäslompolosta kohti Vuontisjärven mökkiä.
Ja se oli sitten siinä. Ja se oli vaivan arvoista.
Hajanaisia ajatuksia
Reitin varrella tapasin monia tuttuja kasvoja, se piristi. Polkuyhteisö on lämmin.
Reitin varrella vannoin, etten ryhdy tähän enää koskaan. Seuraavana aamupäivänä olin jo muuttanut mieleni. Huomasin, että tein lukuisia virheitä reitin varrella, mm. jalkojen huollon laiminlyönti ja liian pitkät hengailut huolloissa, ja totesin, että minulla on mahdollisuus parantaa aikaa. Nyt aikaa meni hieman vajaa 22 tuntia. Se on pitkä aika liikkua tunturista toiseen ja ratkoa eteen tulevia haasteita.
Maalissa olin hyvävoimainen eivätkä sormeni olleet lainkaan turvoksissa, nesteen ja suolan nauttiminen olivat varmasti menneet putkeen. Syömisen säännöllisyyteen pitää kiinnittää huomiota, nyt ehdin välillä nälkäiseski. Nälän korjaaminen on kuitenkin helpompaa kuin nestevajauksen, ja siksi selvisin mielestäni hyvin.
Päivä oli todella armoton. Kuumuus kulminoitui Ylläksen nousuun, jossa ei ollut tarjolla varjoa eikä edes kunnollista tuulta. Olen kiivennyt nyt saman reitin helteellsä kaksi kertaa, 2018 ja 2021, jospa jo kolmannella saisin nauttia vaikka kevyestä tihkusateesta.
Tulin maaliin hyvissä voimissa. Mietin, olisiko pitänyt ottaa kropasta enemmän irti reitillä, mutta en usko. Tämä oli ensimmäinen 100 km ultra, ja olosuhteet olivat raadolliset. Sen näkee keskeytysten määrässä. Tärkeintä oli päästä maaliin ajasta viis, ja valitsemani varovainen taktiikka tauoilla ja reippaalla jäähdyttelyllä vesistössä oli siihen hetkeen oikea.
