Ihan ensimmäiseksi, itselleni ei tapahtunut mitään ihmeellistä. Vain verikokeita, ultrausta, pissanäytteitä ja vauvan sydänkäyrän ajelemista joiden jälkeen pääsin kotiin. Syy synnärille lähtöön oli se, että verenpaineet nousivat liian ylös, proteiinit menivät +2:lle ja kova päänsärky sekä kutina alkoivat vaivata. Soitin synnärille ja sanoivat, että kyllä on tarkastettava tilanne ja käskivät tulla paikalle.
Synnärille täällä päästään ovikelloa soittamalla ja jos on jonoa, kuten eilen oli, ohjataan odottajat ja synnyttämäänkin tulleet päivähuoneeseen odottelemaan vuoroaan. Siinä istuskellessani paikalle saapui pariskunta joista rouva totesi heti ovella että "tulisin nyt synnyttämään, kiitos!". Kovin rauhallisen oloisena tämä nainen odotteli siinä päivähuoneessa ja puhalteli kevyesti supistusten aikana. Pian kätilö tuli pyytämään hänet tutkittavaksi ja siinähän se eka tutkimus tehdään päivähuoneen oven takana. Voin kertoa, ettei äänieristys ole huippuluokkaa...Kuului yksi iso karjaisu ja ajattelin että nyt alkaa avautua tosissaan. Kuului isompi karjaisu ja isä käskettiin odotustilasta huoneeseen. Ajattelin, että tuonne se syntyy, ei ehdi saliin tämä äiti. Ja sitten, kolmas karjaisu, toinen kätilö juoksee avuksi ja pian kuuluu vauvan itkua. Valehtelisin, jos väittäisin ettei se olisi ollut hyvinkin liikuttavaa!
Ja sitten, noin tunnissa huoneeseen menosta, tämä äiti kävelee omin jaloin sairaalavaatteissa pois huoneesta. Kätilö naureskelee ja kantaa vauvaa ja toteaa minulle että " näin tämä joillakin käy". Pieni oli nyytti kapaloissaan, tyttö kuulema.
Kokemus oli kumman motivoiva. Jos itsekin selviäisi noin nopeasti. Mutta etenikö synnytys tosiaan noin nopeasti vai oliko tämä äiti pystynyt olemaan kotona supistusten kanssa noinkin pitkään? En tiedä, enkä saakaan tietää, sivullisenakin oli huima seurata tilanne lähietäisyydeltä. Miltä se mahtaakaan isästä tuntua? Äidin osan jotenkin osaan kuvitella.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentista, se julkaistaan pikimmin!