Alistumista? Tottumista? Kasvamista?

Kun esikoisemme syntyi, olimme 28- ja 29-vuotiaita kakaroita, näin jälkikäteen ajateltuna. Suomalainen ensisynnyttäjä on nykyisin n. 29-vuotias. Aika vanha, eikö niin?  Mutta ennen kuin halutaan ryhtyä vanhemmiksi on paljon niin tehtävää: pitää opiskella, pitää hankkia työpaikka ja luoda ura, pitää matkustaa, pitää ostaa asunto tai talo, pitää saada elämä valmiiksi lapsen tulla.  Pitää myös ehtiä juhlia riittävästi ja viettää "aikuisen elämää" ennen kuin lapsi tulee ja laittaa pisteen kaikelle hauskalle. Tuo viimeinen on ainakin joskus rivien välistä luettavissa.

Ovatko tuoreet äidit ja isät sitten valmiimpia vanhemmuuteen, nyt kun ryhtyvät siihen aikuisemmalla iällä, en tiedä. Onko "isku" kahta kovempi, kun vapaat vuodet oman itsensä toteuttamisen parissa vaihtuvatkin pienen vauvan tarpeisiin vastaamiseen? Joskus kuulostaa siltäkin. Kaivataan omaa aikuisen elämää. Eikö lapsi kuulukaan siihen aikuisen elämään? Ovatko perhe-elämä ja oma itsenäisen aikuisen elämä jotenkin erillisiä? Tuntuuko vanhemmuus enemmän alistumista toisen tarpeiden täyttämiseen ja omien sivuuttamiseen? Vaiko onko se tottumista pikkuhiljaa siihen, että vapaan aikuisen vuodet ovat menneet ja elämä on pysyvästi muuttunut? Olisiko kyse siitä, että alkushokin jälkeen kolmikymppisenkin pitää kasvaa vanhemmaksi? Tai, kasvaa ensin aikuiseksi? Kulunut sanontahan menee jotenkin niin, että lapsi kasvattaa vanhempiaan ja toisin päin.

Omalla kohdallani asiat menivät kutakuinkin näin:

Kapinaa ja alistumistako?

Esikoiseni kanssa olin välillä todella turhautunut ja yösyötöille piti miehenkin herätä vahtimaan, ettei mikään mene pieleen, ainakin ensimmäiset viikot. Vauva ei suostunut nukkumaan kunnon päiväunia tai nukahtanut illalla niin kuin ihmiset, vaan vaati töitä. Yleensä nukahtaminen tapahtui joskus aamulla kolmelta, ihan hirveää. Eikö niin? Yhtäkkiä en saanutkaan rauhassa lukea aamulehteä ja katsoa leffaa miehen kainalossa kun piti imettää. Ja niiden tuttien keittäminen. Kuka siinä ehtii mitään muuta enää tekemään. Muutosvastarinta oli melkoinen. Olin äitiyttä edeltäneet 10 vuotta tehnyt lähinnä mitä huvittaa, yhdessä armaan Hra R:n kanssa,  ilman pienen ihmisen tuomia vaatimuksia tai säännöllisyyttä. Olin väsynyt ja sietämätön. Jälkikäteen ajateltuna tiedän, että pääsin oikeasti helpolla. Olin vain avuton ja uuden tilanteen edessä hirveän epävarma. Lasta toki jaksoin helliä ja höpötellä hänelle, hoitaa ja pitää sylissä, liikaakin joidenkin mielestä.  Turhaumille löytyi purkautumisventtiili aviopuolison muodossa. Ei hyvä.

Ensimmäiset kuukaudet esikoisen kanssa vaativat hirveästi tottumista ja ihan uusien taitojen oppimista, elämähän oli muuttunut kokonaan. En edes muista, koska olisin pidellyt vauvaa ennen kuin esikoiseni syntyi. En missään nimessä sanoisi alistuneeni äidin osaan, marttyyrimaiseen omien tarpeiden hylkäämiseen, mutta kantapään kautta opin ja totuin uuteen tehtävääni.  Elämäni tärkeimpään! En muista kaivanneeni aikuisten ajanvietteitä, lähinnä yöunia ja huomiota pitkiä päiviä tehneeltä aviomieheltä. 

Kasvamista

Toisen lapsen kanssa oli paljon helpompaa. Osasin jo asioita paljon enemmän, olin paljon varmempi taidoistani ja imetyskin sujui hienosti. Oli ihanaa hoitaa pientä vauvaa, vaikka synnärillä itkeskelinkin kun emme päässeet kotiin riittävän nopeasti.  Olin ylpeä osatessani jo vastasyntyneen hoitoon liittyvät kommervenkit. Esikoisen kanssa kun jouduin lapsivuodeosastolla soittamaan kätilön paikalle mm. selvittääkseni, mitä valkoista lapseni nenästä tulee, onko se viallinen jotenkin, se nenä, tukehtuuko lapsi? Maitoahan se tietenkin vain oli, mahtoi kätilöllä olla hauskaa...Huonekavereista puhumattakaan!

Toisen vauvan kanssa en muista enää olleeni lainkaan niin hankala kuin esikoisen kohdalla. Tiesin, mitä odottaa. En myöskään kaivannut lehdenlukurauhaa tai muuta menetettyä etuutta, kuten esikoisen kanssa. Olin jo oppinut, että samat asiat voi tehdä kunhan malttaa hetken. Kai se oli kasvamistakin, vanhemman rooliin. Esikoinen oli kasvattanut. Lisäksi toisen lapsen jälkeen aloitin reippaamman liikunnan harrastamisen melko pian synnytyksen jälkeen ja sehän tunnetusti parantaa äidin mielialaa! 

Tuli syksy, aloimme odottamaan kolmosta ja hieman sen perään maailma sortui: maaliskuussa syntyneellä vauvallamme diagnosoitiin marraskuussa 2010 vaikea vauvaiän leukemia. Seuraavat kuukaudet ja vuodet vakavasti sairaan vauvan vanhempina opettivat paljon ja kasvattivat meitä kovalla kädellä. Pistivät asiat uusiksi monta kertaa. Alkuun asuimme käytännössä sairaalassa lapsen kanssa, yötä päivää. Pelon tunne oli välillä niin voimakas, että sitä oli pakko purkaa vaikka hyppimällä.

Kun syksyllä alkanut raskaus eteni loppuviikoille, vaihdoimme Hra R:n kanssa sairaalavastuuvuoron hänelle ja se vasta olikin vaikeaa. Kuukausia olin vakuutellut itselleni, että kun lapsi on silmissäni, mitään pahaa ei tapahdu ja yhtäkkiä minun tehtäväni olikin olla kotona. Ei ollut edes valheellista kontrollin tunnetta. Vaati kasvamista viimein myöntää oma avuttomuutensa, enhän minä sairautta voinut hallita, tai paranemistakaan. En edes hoitoja.

Kolmonen syntyi toukokuussa 2011 ja kaiken koetun jälkeen vauvan hoitaminen meni automaattiohjauksella, oli helppoa kaikkineen. Nuorimmaisemme nukkui hyvin yöt ja päiväunet ja söi ahkerasti, oli ja on hyväntuulinen pieni neiti, ilonaihe. Osasin varmaan hoitaakin paremmin enkä hätiköinyt pienistä. Keskimmäisemme sai olla paljon kotona, melkein normaalisti, ja esikoinen oli ihanassa leikki-iässä. Olin taas entistä varmempi äiti ja toisaalta siinä määrin kovan koulun käynyt, että tavallisuus kiireineen tuntui upealta. Ei tietenkään joka päivä, mutta yleensä! 

Nyt ajattelen niin, että jokainen mussukkani on kasvattanut minua täyttämään äidin roolia entistä paremmin ja syvemmin, omien persooniensa mukaan. Kasvamiseen kuuluu kyky ja halu asettaa lapsen tarpeet etusijalle ja toisaalta kypsyys myöntää, ettei hallitse tai osaa kaikkea. Uhriutua ja uhrautua ei tarvitse, eikä luopua omasta persoonasta. Väsyä saa ja sekin kuuluu asiaan, jossain määrin.

Ensimmäisen lapsen myötä elämä muuttuu pysyvästi. On oma valinta, pitääkö sitä ihanana vai rajoittavana asiana. Vanhemmaksi kasvetaan varmaankin aina pienen muutosvastarinnan kautta ja epäilen, että mitä "iäkkäämmäksi" ehtii,  sitä enemmän vastarintaa tuntee. On ehtinyt tottua vapaaseen elämään ja rahaakin uran myötä on ollut itsensä toteuttamiseen. Lisäksi, lapsen hoitaminen vaatii ihan käytännön taitoja ja äidiksi sekä isäksi ryhtyminen olisi helpompaa, jos noita taitoja ei tarvitsisi opetella myllerryksen keskellä oman esikoisen avulla. Tuntea turhaa avuttomuutta.

Vanhemmuus?

Pitääkö vanhemman sitten joka päivä kiittää pieniä riiviöitään siitä, että he ovat tehneet äidistä ja isistä paremman ihmisen? Ei tietenkään, eikä äitiys tai isyys ketään korota jalustalle.  Se, mitä hyvä vanhemmuus on pitää kai jokaisen määritellä omista lähtökohdistaan. Itse ajattelisin, että hyvä vanhemmuus on yhdistelmä rakastamista ja hoivaamista, tarpeisiin vastaamista ja rajojen asettamista, hauskanpitoa unohtamatta. Lapselle pitää puhua ja paljon, jo vauvana! Mielestäni lasta ei voi pitää liikaa sylissä.

Vanhemmuus ei ole "omasta elämästä" erillinen projekti. Ihminen on yhtäaikaa nainen ja äiti, mies ja isä. Mielestäni noita rooleja ei voi eritellä, eikä niistä voi ottaa lomaa. Lähteä viettämään "aikuisen elämää". Omaa aikaa voi kyllä ottaa. Ja pitääkin, mutta kannattaa miettiä, mikä auttaa latautumaan ja mikä on enemmänkin haitallista. Yhdelle toimii kulttuuri, toiselle liikunta ja kolmannelle bileilta kavereiden kanssa. Kun kuitenkaan ei ajateltaisi, että lapsi estää aikuista olemasta oma itsensä, elämästä merkityksellistä aikuisen elämää. 

Vanhempi ei ole varmaankaan koskaan valmis ja virheetön. Lapsen kasvaessa myös vanhemmat kasvavat ja oppivat. Vastuullinen vanhempi hoitaa omaa jaksamistaan ja voimavarojaan, mutta se ei voi viedä enemmän aikaa kuin läsnäolo omille lapsille. Tai siltä minusta tuntuu. 

Olisiko niin, että vanhemmat määrittelevät perheessään elämälle tietyt raamit, perheen elämän mallin. Elämän mallin sisällä sitten tulisi ottaa huomioon ensimmäisenä lapsen ja hänen turvallisen kasvunsa tarpeet, joihin kuuluvat arvostaminen ja paljon hoivaa sekä läheisyyttä. 

Vanhemmuus on yhtäaikaa arkista ja aika ihmeellistä. Jos koettaisi keskittyä tuohon ihmeelliseen puoleen, arjen keskellä.