Sallivuus ja sumuverho

Minä uskon sallivuuteen, mutta sallivuus ei saa olla tekosyy voida huonosti. 

Minä uskon, että jokainen ihminen on arvokas ja ansaitsee tulla kohdelluksi hyvin. Mielestäni ihmisen kehon muoto tai sen rajoitteet eivät saa olla syy kohdella ketään poikkeavalla tavalla. Mielestäni kauneudella ei ole kokolappua, väriä tai muuta yksittäistä ilmiasua. Ihminen ei ole yhtä kuin kehonsa, mutta keho on paikka jossa me vietämme tämän ainutkertaisen elämämme - ainukertaista pitää mielestäni vaalia.

Minä uskon, ettei kukaan tiedä laihduttamisesta yhtä paljon kuin ylipainoinen. Minä uskon, että useimmat ylipainoiset tietävät olevansa ylipainoisia. Minä uskon, että ylipainoisen sairauksien taustalla voi olla paljon muitakin syitä kuin ylipaino. Kuitenkin lukuisat tutkimukset osoittavat kiistatta, että ylipainolla ja useilla sairauksilla on selkeä korrelaatio. Ylipainon terveyshaitat ovat yhtälailla psykologisia, sosiaalisia kuin fyysiseen terveyteen liittyviä. Ylipainon haitallisuus korostuu, kun pitkittäistutkimuksissa tarkasteltava ryhmä ovat muuten perusterveet tupakoimattomat. Tupakoivat ja pitkäaikaissairaat puolestaan tasoittavat kuolleisuutta myös normaalipainoisten ryhmässä. Tuskin kukaan tupakan tai syövän haitallisuutta terveydelle ja elinajanodotteelle käykään kiistämään.

Minä en usko, että kukaan on vapaaehtoisesti vakavasti ylipainoinen. Siksi on hyvä, että kehopositiivisuuden myötä ylipainokeskusteluun ovat nousseet mm. itsetunnon, oman kehon arvostamisen ja erilaisten syömishäiriöiden teemat. Aika harva ilokseen syö itseään vakavasti ylipainoiseksi, tieten tahtoen. Syömishäiriöt eivät kaikki liity vain liialliseen  laihuuteen. Minä en usko, että yksilön syyllistäminen auttaa. Mutta en usko, että ylipainoon ja sen terveysvaikutuksiin liittyvien tosiasioiden kieltäminen on sekään avuksi.

Milloin syömisestä tuli ihmislajille tällainen haaste?

Syöminen on hankala asia, ihan hirveän vaikea. Kaikkien on syötävä, koska keho tarvitsee polttoainetta ja ruoan tulee olla myös nautinto - jos nyt ei joka päivä, niin on kuitenkin ihan oikeat syyt sille miksi kaalikeittodietti ei toimi. Minun syömishistoriastani löytyy lohtusyömistä, palkkiosyömistä, syömisen ilosta syömistä, pakonomaista syömistä ja vaa'alla laukkaamista sekä satunnaista oksentelua - tämän kaiken seurauksena normaalipainoa, reipasta ylipainoa ja mielialan laskua.

Lohtusyöminen on ehkä se pirullisin ansa: huono syöminen laskee mielialaa, liiallinen syöminen aiheuttaa syyllisyyttä ja se johtaa taas syömiseen. Syömisongelma - ruokariippuvuus - on kaiketi aikalailla alkoholismiin rinnastettava ongelma. On olemassa asia, jonka ajatteleminen hallitsee päiviä. Rimpuilee, ettei ajautuisi taas sen asian äärelle, koska tietää ihan varmasti sisimmässään että se on haitallista. Lyhyaikaisesta ilosta seuraa huono omatunto ja fyysisesti paha olo. Huomenna minä lopetan.

On siis selvää, että laihtuminen ei ole ihan yksinkertaista. Eihän kukaan ihan tosissaan usko alkoholistinkaan lopettavan vain, koska hänelle sanotaan, että sinä olet muuten juoppo, pitisikö sinun lopettaa. Monet tarvitsevat oikeasti apua, eivätkä pelkät syö oikein -ohjeet vain riitä. Kyllähän alkoholistillekin tarjotaan parempaa apua. Tipaton tammikuu ja herkuton helmikuu ovat pahimmillaan oikein hyviä tapoja huijata itseään - ei minulla ole ongelmaa kun juuri pidin pitkän tauon. Tauon jälkeen syödään ja juodaan kaksin käsin, usein molempia.

Mutta auttaako liiallinen sallivuus, että minä sallin itselleni kaiken? Ettei sallivuus ole vain sumuverho, jonka takana voi jatkaa itselleen vahingollista tapaa? Pitäisikö sallivuus-ajattelun rinnalle nostaa erilaiset keinot hakea apua? Kuten alkoholistin, myös ylipainoisen pitää toki itse haluta löytää toisenlainen elämäntapa, haluta voida kehossa paremmin.

En käy kieltämään, etteikö ylipainoinen voisi voida kehossaan hyvin. Uskon vain, että on eroa onko ylimäärisiä kiloja 10 vai 40. Uskon, että terveyttä vaarantava ylipaino on ihan oikea syy saada apua, muutakin kuin ravinto-ohjelmia.

No miksi minä sitten kirjoitan aiheesta?

Minähän uskon sallivuuteen, en ehdottomiin kieltoihin. Mutta joskus sallivuus voi todella olla sumuverho jatkaa huonoja valintoja. Välillä on hyvä, etenkin juhlakauden jälkeen, tarkastella asetuksiaan ruokaan - ja yhtälailla alkoholiin. Jos olen jotakin ilman, mitä se tekee minulle: oleko ärtyinen, onko olo parempi, kuinka paljon ajattelen asiaa? Se, mitä päässä tapahtuu, antaa hyvin suuntaviivoja siitä, ollaanko sallivuuden tiellä vaiko sumuverhon takana. Tämä ajatus nousi mieleeni, kun perhetradition merkeissä vietämme laajennetun perheen kanssa herkutonta tammikuuta. Tylsä absolutisti kun olen, ei tipatonta tarvita. Tammikuussa siis tarkastan omat asetukseni suhteessa syömiseen, ja syömishistoriallani se on vain hyvä ajatus.

Olen 38-vuotias, ja uskon viimeinkin saaneeni syömisen hallintaani. Temppu ei tapahtunut yhdessä yössä, enkä voi nimetä mitään yksittäistä käännekohtaa. Mutta nyt keski-ikäistyvänä neljän lapsen äitinä tunnen olevani terveempi ja pystyvämpi kuin koskaan. Painoni on asettunut uomiinsa, eikä ruoka hallitse ajatuksia. Tai eihän niitä koskaan ruoka olekaan hallinnut, sokeri on.

Ehkä muutos alkoi oman itseni hyväksymisestä, että ilman jatkuvaa suorittamistakin olen ihan hyvä - tähän sain apua. Löysin ilon liikkumisesta, kun luovuin suorittamasta lenkkejä. Stressi vaihtui iloon vahvoista jaloista ja kauniista luonnosta. Yllättäen löysin itseni taas numerolappu rinnasta lähtöalueelta, mutta sallivuutta soveltaen: on mukava olla nopea, pääasia on nauttia matkasta ja tapahtuman tuomasta ihanasta jännitysen kihinästä, maaliin juoksemisen ilosta.

Ylipainoinen tietää mitä syödä - turhaa siitä on jauhaa

Tärkeintä olisi olla itse se, joka rakastaa sinua ja haluaa pitää sinusta huolta, siten että edessä on kymmeniä vuosia hyvää elämänlaatua. Itseinho on tuhoisaa. Itseinho ei ole tervettä. Minä uskon, että kun itseinho muutetaan terveeksi hyväksyväksi rakkaudeksi, on kaikki mahdollista. Tähän tarvittaisiin enemmän apua. Tukien, tosiasiat hyväksyen, ihmistä ja terveyttä arvostaen. Armollisuutta ennen sallivuutta.

Jo joutui murheen aika ja joulu hirmuinen

Nimittäin.

Tänään töihin ajaessani ihastelin tykkypuita ja sinistä aamuhetkeä, ja olin juuri antautumassa joulun huuman valtaan, kun korvaani kantautui jotain tällaista: "on pohjoisessa päivä yksinäinen/ autioitui aikaa karu maa/vie mökkiin polku iljakas ja jäinen/jossa mummo yksin asustaa." Sitten päästiin saartavaan hämärään, ja jäin pohtimaan oliko se kaamos vai kaihi, kun hämärsi.

Sitten mieleeni muistui muutama muukin jouluklassikko ja unohtumaton sanoitustyö. Hetken kestää elämä, sekin synkkää ja ikävää. Kerran silmän täyttää kyynelet, suru säveliä sumentaapi. Varpunenkin on kuollut veli ja Joel löytää lapsuutensa luottomummon kylmenneen mökin. Eikä pidä unohtaa häkkiin suljettua sirkuttajaa, joka Etnan juurella laulaa kaipuutaan tähän lumen, melankolian ja joulusurun maahan.

Kyllähän minäkin klassikoista pidän, ja ymmärrän, että niistä useat ovat aikansa lapsia. Maailma oli eri, elämisen haasteet meille nykykermaperseille täysin käsittämättömiä. Mutta miksi niiden tonttu-ukkojen pitää hyppiä, kun elämä - synkkä ja ikävä - kestää vain hetken? Ja entäpä se äiti joka toipuu joulun haasteista vasta maaliskuussa (Mistä tuntee joulun, Brita Koivunen, 1963).

Ymmärrän, että joululaulut ovat herkkä asia ihmisille, ja niiden tölviminen on liki pyhäinhäväistys. Mutta kyllä minua hitusen ihmetyttää tämä synkkyys ja ikäväänsä kehräävä Satelliitti-kissa. Kaiken taustalla lienee tarina, mutta rakkaat, rakkaat ihmiset: eikö me voitaisi valita iloisia ajatuksia? Ne surumieliset eivät muuta mitään, mutta tekevät - yllätys - surullisiksi. Ei kai kukaan halua olla onneton, ja lietsoa sitä? Emmekö me, melankolinen Suomen kansa, oikein osaa rehellisesti laulaa ilon kautta?

Hupsistupsispimpelipompeli vieköön, on meillä onneksi sentään jokunen riemukas ja ihanakin joululaulu. Ne tuovat toivoa ja lohtua, eivät kaada henkiseen iljanteeseen. Tulkoon joulu, tai kun tuulessa soi helinä huilun. Itseäni ilahduttaa aina myös Mallorcalle karannut Mikko-sika. Niin ja se huono-onninen sika joka tulee syödyksi. Kiitos Juice!

Eikä joulun sanoma ole ilon sanoma? Ihan riippumatta maailmankatsomuksesta? Mikä on sinun lempijoululaulusi, ja miksi? Mikä on kamalin?

Treeniviikosta - kohti Ylläs-Pallasta

Jos nyt ihan rehellisiä ollaan, ei tämä talvijuoksu ole aivan minun teekupposeni. Viime viikolla hankin uuden aluskerraston (jonka housut osoittautuivat liian lyhyiksi), pinkin pipon ja tuubihuivin. Ajattelin, että pinkki on kuitenkin riemullinen väri myös talvijuoksuhommiin, että kyllä se siitä. Kengät ovat kirkkaan keltaiset, piristävät.

Aivan väriterapian varaan harjoitukset eivät ole jääneet: Tein yhden 1h 50 min sauvakävelyharjoituksen vajaan 10 min/km tahdilla, yhden mäki+juoksutreenin ja yhden huoltavan juoksun, kilometrejä yhteensä n. 30. Lisäksi kahvakuulan avulla lihaskuntoa ja joogalla liikkuvuutta sekä korsettia kuntoon. Joka päivä melkein jotain - mutta välillä keveämmin. Tuntuu hyvältä, ja on lohdullista, että treeniaikaa on vielä kuukausia.

Mentaaliharjoittelun olen hoitanut tulostamalla reittikartan ja katselemalla kuvia mm. Pirunkurusta. On hyvä tietää, mitä on vastassa. Vaikka yllätyksiä on edessä, kun maastoon viimein pääsee.

Viikon tunnelmat tiivistetysti:

Kalvaa epäilys, josko luulen suorituskyvystäni ja itsestäni liikoja. Minä mikään oikea juoksija ole. Mutta olen päättänyt näyttää itselleni, että tämä matka menee (ehkä pikkuitkulla). Lisäksi lohduttaudun sillä, että vaikka Pallas-Ylläs menisikin huonosti, olen Virpiniemen maastopuolikkaalle luultavasti hyvässä iskussa. Oma ennätys on ainakin helppo rikkoa!

Vihreät kuulat. Niiden vuoksi tekee melkein mitä vain.

Mitä sanoo hemoglobiini?

Parempi siivouspäivä

Tämä joulua edeltävä aika on välillä aikamoista hermopeliä, jos rehellisiä ollaan. On paljon kaikkea välttämätöntä: pitää paistaa perinteiset laatikot aivan itse, mielellään myös rieskat ja tietenkin kaikki kakut ja pullat, pipareita unohtamatta. Juhlamenun suunnitteleminen vie vähintään kolmet yöunet (vaikka menu on joka vuosi se sama). Niin ja piparkakkutalo rakennetaan jokaiselle lapselle erikseen, neljä taloa siis. Urakkahommia. Palovammoja. Paketointia. Maanista koristelua. Kortit pitää lähettää. Ja töissäkin pitää muistaa käydä!

Kaikesta tästä kuitenkin selviäisi, tekisi ihan ilokseen, elleivät takaraivossa kolkuttelisi siivottomat kaapit ja kaapinovet, sohvanalusen aarteet ja rähmäkäpälän jäljet. Meillä on paljon lapsia, ehtiväisiäkin vielä.

Näin ollen voitte olla varmoja, että riemastuin, kun pääsin kokeilemaan Moppi.comin kotisiivousta. Moppi.com toimii webissä markkinapaikkana, joka yhdistää lapsiperhelääväilijän – tai ihan vain siivousapua kaipaavan kiireisen ihmisen – ja friikkusiivoojan, nopeasti ja helposti. Siivojan voi saada jopa samalle päivälle kun tarpeen hoksaa. Homma toimii siis varsin kätevästi, ja toimintamalli auttaa myös kevytyrittäjinä toimivia siivoojia saamaan kalenterinsa täyteen. Tuntihinta työlle on vakio, joten palvelu on miellyttävä ostaa.

Miltä se tuntui?

Se on kuulkaa siisti.

Meidän perheessä meni kotisiivousneitsyys viime torstaina. Kuten arvata saattaa, se tuntui aluksi hitusen oudolta ja jopa kiusalliselta, mutta kun alkuun päästiin, nämä tunteet unohtuivat aika nopeasti. Ja tässäkin lopputulos todella palkitsi - se oli moitteeton.

Siivousjengi tuli paikalle juuri sovittuna aikana, ja ennen työhän ryhtymistä tiedusteltiin, olisiko jokin erityinen kohde johon toivoisin keskityttävän enemmän. Hmmm. Ovet, oi kyllä, ovet! Ja siitä se sitten lähti, muutaman tunnin urakka.

Meillä siivottiin keittiö (sis. uuni ja jääkaappi), olohuone, makkarit, kodinhoitohuone ja kylppäri. Huonekalut ja matot siirrettiin paikaltaan, joten lattiat tulivat hyvin siivotuiksi. Ja ne ovet. Ne eivät kai ikinä ole olleet näin puhtaat (pesuaineet ovat muuten allergiaystävällisiä ja ekologisia). Rakkaan puolisoni kanssa osoittelimme niitä toisillemme hitusen epäuskoisina, että katso nyt tuotakin. Keittiö on paraatikunnossa, mitään isompaa ei enää tarvitse tehdä - pölyt kun pyyhkäisee jahka muistaa.

Siivouksen puolesta joulu voi tulla. Sitten ovat tietenkin kaikki nämä paistamiset, leipomiset, vaahdottamiset muut kiireet, mutta niistäkin saa iloa ihan eri tavalla, kun perinteiset joulunakit on hoidettu. Ja oikeasti tykkään kokata ja leipoa.

Ja kyllä, joulua voi juhlia ilman siivoamistakin. Sen kun sytyttää kynttilän, kaataa glögin lasiin höyryämään ja istuu nauttimaan tunnelmasta. Empiirinen havainnointi vain on osoittanut, että usein joulunalusaika on täynnä kiirettä, natinaa, jupinaa ja motkotusta. Äidin hommat on niin kiireiset, miksi ei isänkin, ja Torvisen pentele on nurkalla väijyssä. Hyvällä onnella napina päättyy aattona, huonolla onnella huhtikuussa.

Joten jos et rakasta siivoamista niin, että tekisit sitä mieluummin kuin vaikka lukisit kirjaa tai katsoisit hyvää elokuvaa, voisit ehkä kokeilla kotisiivouspalvelua. Siitähän saa kotitalousvähennyksenkin verotuksessa, joten esim. Moppi.comin tuntihinnaksi jää sopimussiivouksen osalta vain 15€/tunti. Se on aika vähän mielenrauhasta.

Jos nyt mietit asiaa vielä, niin minulla on sinulle jouluylläri: koodilla Sanna20 saat -20% ensimmäisestä sopimussiivouksesta. Koodia voi käyttää 6.12. 23.59 saakka. 

Nyt vain jännittämään, koska kuusi kaatuu: pysyykö loppiaiseen saakka pystyssä, vai meneekö nurin kenties jo aatonaattona. Keskimäärin se kippaa kerran joulussa.

Pähkinöinä

Nyt kävikin niin onnekkaasti, että rakas Hra R. onnistui kotiuttamaan kaksi osallistumisoikeutta NUTS Ylläs-Pallas polkukarkeloon ensi vuoden heinäkuussa. Hirvittävä adrenaliinihyöky seurasi tietoa. Seuraavaa odotellaan viimeistään lähtökarsinassa, ja kolmatta sitten maalissa. Toisen ja kolmannen välissä pitää vähän puurtaa, mutta vain 30 km. Jotkut hurjat kun painelevat kuitenkin 134 km. Mutta tuo kolminkertainen kehollinen Huraa, nyt jumalauta otetaan akasta mittaa - huuto on  jo riittävä syy osallistua kaikenlaisiin juoksuhommiin.

Ajattelin, että kunnostaudun blogin tiimoilta, ja alan kerran viikossa kirjata valmistautumista ekaan oikeaan ja tähän asti myös pisimpään polkukisaan. Lokakuun alussa juoksin ensimmäinen maastolappujuoksuni, Virpiniemessä 21 km, aikaa kului 2h 35min. Nythän tarvitsee jaksaa vain vähän enemmän ja kiipeämistä on tietenkin se 1000 pystysuoraa metriä. Hyvin se menee, ja rakkaus on mukana koko matkan. Tästä tuleekin elävästi mieleeni eräs HCR, joka melkein johti aviokriisiin...

Joulu on taas!

Ja jouluhan on jo melkein ovella! Meillä on hyasintti, huonekuusi, joulutähtiä ja paljon tonttuja. Mitenkäs teillä? Tykkään aloittaa ajoissa myös joulukriiseilyn: ekat painajaiset unohtuneista suklaista ja hirveän huonosta kuusesta näin jo kuukausi sitten. Aina ne suklaat! Eivät ole koskaan oikeasti unohtuneet, varsinkaan kaappiin. Ja kuusihan kaatuu yleensä ainakin kerran aaton ja loppiaisen välillä. Hyvin tämäkin menee. Mutta se siivous, vanhasta muistista  kaapitkin pitäisi kai koluta, vaikken aiokaan niissä joulua viettää (senkin nenäkkäät kyselijät).

Ja rakas, rakas Joulupukki; voisitko ystävällisesti jättää lelukuormaa vähän pienemmäksi tänä vuonna ja toimittaa tänne muutaman aputontun, vaikka vain vakoilu-, uhkailu- ja kiristystehtäviin?

P.S. Joko kerroin, että löysin mun oikean parin? Ihan täydellisen keltaiset Inov-8 Trailtalonit. I will always love you.

Juoksukaverikirja

Maija meinaa maralle ja beyond-blogin kirjoittaja haastoi KPK24/7-facebookissa vastaamaan juoksukaverikirjan kysymyksiin, täältä pesee!

Kuka olet: 

Olen Sanna, 38-vuotias haaveilija ja ihmettelijä, joka pyrkii noudattamaan elämässään ystävällisyyden, kiitollisuuden ja myötätunnon periaatteita. Minulla on neljä lasta ja ihana puoliso.

Missä päin vaikutat: 

Kotona pääasiassa, välillä työmaallakin, pohjoisessa Suomessa.

Mitä teet työksesi: 

Tällä hetkellä olen moniosaamisen omituinen ruumiillistuma mainosalalla. Kirjoitan ja vahdin aikatauluja, muun muassa.

Mitä harrastat: 

No sitä juoksua, mutta vain mukavuusjuoksua. Lisäksi kuntosalia ja joogaa, luen mielelläni ja katson hyviä elokuvia. Huonot elokuvat nukun pääsääntöisesti. Rakastan valokuvaamista.

Lempiruokasi: 

Kikherne-curry, vegekaalilaatikko, halloumisalaatti. Syön mielelläni paljon ja kaikkea, mutten eläimiä.

Lempilaji: 

Ihminen, eläimistä ehdottomasti koira ja liikunnasta polkujuoksu vailla päämäärää.

Minkä merkkinen juoksukenkä olisit: 

Pinkki villasukka, jossa on valkoisia raitoja.

Lempparikisa: 

Kisat ovat kivoja, mutta en tavoittele ennätyksiä tai muutakaan sellaista. Juoksu on mielihyvän lähde, stressinpuolelle se ei saa ikinä (enää) mennä. Lappu on mukava saada rintaan, vaikka sen tuulettamiseen puolikkaalla menisikin reilusti päälle kaksi tuntia. Erityisen mukavaa on, jos maalissa on hyvä tarjoilu, tästä esimerkkinä HCR 2016.

Mikä on paras juoksutuloksesi:
Se, että juoksin puolimaran 10 kk synnytyksestä ja ihan hyvään aikaan. Imetys ei muuten kärsinyt juoksutreenistä.

Mikä on mieleenpainuvin liikuntahetkesi:
Mahtaa olla se, kun taisteluksi käyneen HCR:n lopuksi sain kaartaa puolison kanssa Olympia-stadionille ja kuulla oman nimen kuulutuksessa. Aika ei ollut niin huono kuin ajattelin, tajusin sen vuoden päästä.

Vahvuuteni liikkujana:
Monipuolisuus, huollan kehoa ja mieltä joogalla, sykettä juoksulla ja lihaskuntoa kunnon salitreenillä. Tykkään kaikesta, pääsen liikkuessa flow-tilaan, mikä on taivaallista.

Heikkoutesi:
Onhan niitä, riippuu ihan tarkastelijasta: en juokse enää mittarin kanssa sykettä ja aikaa syynäten, en tee jumalautavauhtisia vk-vetoja, paitsi jos yhtäkkiä tuntuu että nyt ois kiva kirmata. En ole erityisen suunnitelmallinen - mikä sopiikin erinomaisesti fiilisliikkujalle.

Jos saisin lisätunteja vuorokauteen:
Ne kuluisivat varmasti perheen parissa, liikkumiseen riittää usein se keskimääräinen tunti päivässä. Joskus enemmän, joskus vähemmän. Valokuvaisin enemmän, jos olisi aikaa.

Haaveita juoksun suhteen:
Saada juosta tulevana kesänä maamme tuoreimman kansallispuiston Hossan ihanilla poluilla ihan rauhassa. Ehkä joku kiva tapahtuma, jossa ei ole tiukkaa aikarajaa - niitä on valitettavan vähän.

Missä maassa haluaisit juosta:
Ihan missä vaan, kunhan ei ole liian kuuma. Vaeltaa voisin vuoristossa, tai Kroatiassa, tai Portugalissa. Vaeltaessa ei juosta.

Oma supersankarinimi seuraavaa kisaa varten:
Mulla ei ole supersankarinimeä, mutta intiaaninimi kylläkin: Juoksee-käpyjen-kanssa.

Oletko koskaan havahtunut vanhoja kuvia katsellessasi, tajunnut että olin kaunis tai hoikka, ulkoisesti hyvällä tolalla? Ja samalla muistanut, kuinka juhlamekkoon pukeutuessasi tuskailit, tunsit itsesi rumaksi? Kumpaa tunnet tällä hetkellä? Mitä luulet ajattelevasi, jos katsot tänään otettua kuvaa vaikkapa viiden vuoden kuluttua?

Eikö olisi aika tuntea itsesi kauniiksi nyt, tässä hetkessä?

Mitä minä olen oppinut:


Oma keho, tällaisenaan, lopulta rapistuvana, on ainoa jonka saan. Se

kuljettaa minua päivästä toiseen, elämänvaiheesta toiseen ja on alati muuttuva. On minun tehtäväni arvostaa sitä, pitää siitä hyvä huoli. Tarjota rakkautta ja hyvää tekeviä asioita. Kieltäminen, rajoittaminen, pakottaminen - ne voi aivan yhtä hyvin jo lopettaa.

Minä voin hyvin kun saan liikkua. Siksi olen kiitollinen vahvoista, terveistä jaloista, jotka kantavat polulla keveästi yli juurakoiden. Olen kiitollinen vahvoista käsistäni, koska niiden avulla voin edelleen nostaa rakkaan kolmasluokkalaiseni ylösalaisin syliin kun hän sitä toivoo. Olen kiitollinen pehmeästä vatsan ihosta, teltasta, jonka alla neljä aarrettani saivat kasvaa.

Olen iloinen pitkistä raajoista ja siitä, miten ne nykyään myötäävät liikeisiin, kun suorittamisen pakko on poissa. Olen kiitollinen siitä, miten en enää tunne tarvetta varoa kosketusta. Jokainen neliösentti minussa on rakastamisen arvoista.

Minun kehoni on minun, ei kenenkään arvioitavaksi tehty. En tarvitse sille kenenkään hyväksyntää, mutta voidakseni hyvin on minun itseni hyväksyttävä kehoni sellaisena kuin se on, ja annettava sille mitä se tarvitsee voidakseen hyvin. Minä tarvitsen ainakin liikuntaa, välillä kovaa, välillä leppoisaa. Hyvää ruokaa. Lepoa ja hoivatuksi tulemista.

Ai sinä laihdutit. Ratkesivatko ongelmasi? Niin minäkin luulin, mutta  en sitten kuitenkaan tullut onnellisemmaksi. Viiden päivän ihmedieetti ennen pikkujouluja, bikinikuntoon kuukaudessa, all good everything? No ei, hyvä olo ei synny siitä, että rankaiset sivullista uhria. Joten voisimmeko vain lopettaa ja keskittyä oleelliseen: elämä on lyhyt, nyt on aika olla onnellinen ja tyytyväinen. Mittanauha ja vaaka ovat vastenmielisiä diktaattoreja, jotka hallitsevat viemällä huomiosi epäolennaiseen, painoon.

Onnellisemmaksi tulin, kun ryhdyin opettelemaan itseni hyväksymistä. Sillä tiellä olen edelleen: Olen usein epävarma, joskus hysteerinen ja varsin epäkypsä. Yhä useammin olen kuitenkin sovussa itseni kanssa. Itsetuntoni kasvaa, se on vahva ja tarpeellinen suoja. Itsetunto on hyväksymistä ja tervettä raukkautta, joka ohjaa elämään hyvin ihan itse. Se tekee diktaattorit turhiksi.