Kaasupurkauksia

Terveiset seisakkeelta

Menikin pitkään ilman mitään sanottavaa. Tai sanottavaa olisi ehkä ollut, mutta ei voimia eikä intoa sanomiseen. Hiljalleen kevään mittaan hiipinyt uupumus otti viimein vallan ja nyt ei voi enää selitellä: uuvuin työhöni, keho ei kestänyt kroonista stressiä ja unen puutetta ja sitten tulikin seinä vastaan.

Meitä on monia joille näin käy. Yhteistä meille on korkea motivaatio ja tahto onnistua, kiltteyskin. Muita yhteisiä tekijöitä ovat usein jatkuva sisäinen ristiriita: työpaikka ei anna mahdollisuutta suoriutua niin hyvin, kuin omat epärealistiset tavoitteet vaativat ja sitten soppa onkin valmis. Mieli hautoo asioita, niistä ei pääse irti ja arki muuttuu surumieliseksi, uuvuttavaksi ja ellei mitään muutosta tapahdu, edessä on ihan täysi pysähdys.

Ja tässä sitä nyt ollaan parkissa ja kasataan motivaatiota, opetellaan ajattelemaan asioita uusiksi ja päästämään irti haitallisista ajatuksista. Sain tehtäväksi miettiä, mikä olisi puolustuspuheeni, jos joutuisin käräjillä puhumaan itseni puolesta. Tämä siksi, että koin olleeni heikko, kun en selvinnytkään omista vastuistani. Puolustuspuhe muotoutui seuraavanlaiseksi:

"Teen yt-kierroksen jälkeen useamman kuin yhden ihmisen töitä. Ongelma on matematiikkaa, yhdestä ei ole korvaamaan monta menetettyä. Toisekseen, mikä se minun vastuualueeni edes on? Kaikkiko mitä eteeni tuodaan vai jokin määritelty? Kun en tiedä, koetan venyä kaikkeen, huonoin seurauksin."

Pikkuhiljaa voimat alkavat palautua ja olo oli tänään sellainen, että lenkki tuli kyseeseen. Kovatempoinen liikunta minulta kiellettiin: se ylläpitäisi kehon stressitilaa. Lenkkeily on kuitenkin tärkeää. Uskon, että sen avulla saan mielialan pysymään optimistisena ja olon vahvana. Mieluummin juoksen kuin kosken yhteenkään lääkkeeseen.

Kaasuttelua

Juoksin kesän aikana ne kaksi aiottua puolikasta. Kumpikin meni huonosti, syyskuinen menee ihan täysin kehon uupumisen piikkiin ja olisi voinut jäädä juoksemattakin. Se siitä, nyt katsotaan eteenpäin ja opetellaan olemaan rypemättä epäonnistumisissa. Sehän on tyhmintä ajantuhlausta mitä voi olla.

Liityin facebookin KPK 24/7-ryhmään, jossa kestävyyslajien harrastajat jakavat ja saavat vertaistukea kaltaisiltaan. Ihanaa, että liityin. Olen oppinut mm:

• Muillakin menee vasta sekaisin joskus juostessa ja bajamaja on tarpeen.
• Maratonilla on ok syödä vihreitä kuulia geelien sijaan - mikä ihana tekosyy!
• Juokseminen on vaarallista hommaa, porttiteoria toimii. Aloitat parista kilometristä ja olet onnellinen kun eka kymppi tulee täyteen. Sitten alat haaveilla puolikkaasta ja kun se on juostu, kokonainen kutsuu vastuttamattomasti. Sen jälkeen kokomara ja siinä rinnalla alat kuulla polkupuolikkaiden ja ultramatkojen seireenilaulua. Sitten voit vaan todeta, elämä on muuttunut pysyvästi: Tulet lenkiltä, seuraava odottaa juoksemistaan, välillä voi selata my next runista tapahtumia ja suunnitella seuraavaa kesää.
• Juokseminen on ihanaa.

Onnellisen avioelämän ohella suurta iloa tällä hetkellä tuottaa se, kun jalat takovat maata ja voimantunne palautuu uupumisen jäljiltä. Alan huomata, että en enää ole huolissani jaksanko. Lenkillä kuulostelen jalkoja ja keuhkoja, miltä tuntuu. Huomaan, että hyvältä. En ole keijukaismaisen kevyt juoksija. Jos olisin hevonen, olisin raskaasti tuupattava ja vähän kankea ja pahatapainen puskapolle. Ja sellainen olen ehkä juoksijanakin. Mutta alan nauttia enemmän ja enemmän menosta. Ja sen myötä luotan omaan kehoon, eihän minulla toistakaan ole. 

Väsyminen on perseestä, ei siinä ole mitään runollista. Mutta nyt olen oikealla tiellä ja kasvamassa vahvemmaksi ja tasapainoisemmaksi. Elämä eletään nyt ja työ ei ole elämä. 

It's a new dawn, it's a new day, it's a new life for me,

And I'm feeling good.

Nina Simone