Sallivuus ja sumuverho

Minä uskon sallivuuteen, mutta sallivuus ei saa olla tekosyy voida huonosti. 

Minä uskon, että jokainen ihminen on arvokas ja ansaitsee tulla kohdelluksi hyvin. Mielestäni ihmisen kehon muoto tai sen rajoitteet eivät saa olla syy kohdella ketään poikkeavalla tavalla. Mielestäni kauneudella ei ole kokolappua, väriä tai muuta yksittäistä ilmiasua. Ihminen ei ole yhtä kuin kehonsa, mutta keho on paikka jossa me vietämme tämän ainutkertaisen elämämme - ainukertaista pitää mielestäni vaalia.

Minä uskon, ettei kukaan tiedä laihduttamisesta yhtä paljon kuin ylipainoinen. Minä uskon, että useimmat ylipainoiset tietävät olevansa ylipainoisia. Minä uskon, että ylipainoisen sairauksien taustalla voi olla paljon muitakin syitä kuin ylipaino. Kuitenkin lukuisat tutkimukset osoittavat kiistatta, että ylipainolla ja useilla sairauksilla on selkeä korrelaatio. Ylipainon terveyshaitat ovat yhtälailla psykologisia, sosiaalisia kuin fyysiseen terveyteen liittyviä. Ylipainon haitallisuus korostuu, kun pitkittäistutkimuksissa tarkasteltava ryhmä ovat muuten perusterveet tupakoimattomat. Tupakoivat ja pitkäaikaissairaat puolestaan tasoittavat kuolleisuutta myös normaalipainoisten ryhmässä. Tuskin kukaan tupakan tai syövän haitallisuutta terveydelle ja elinajanodotteelle käykään kiistämään.

Minä en usko, että kukaan on vapaaehtoisesti vakavasti ylipainoinen. Siksi on hyvä, että kehopositiivisuuden myötä ylipainokeskusteluun ovat nousseet mm. itsetunnon, oman kehon arvostamisen ja erilaisten syömishäiriöiden teemat. Aika harva ilokseen syö itseään vakavasti ylipainoiseksi, tieten tahtoen. Syömishäiriöt eivät kaikki liity vain liialliseen  laihuuteen. Minä en usko, että yksilön syyllistäminen auttaa. Mutta en usko, että ylipainoon ja sen terveysvaikutuksiin liittyvien tosiasioiden kieltäminen on sekään avuksi.

Milloin syömisestä tuli ihmislajille tällainen haaste?

Syöminen on hankala asia, ihan hirveän vaikea. Kaikkien on syötävä, koska keho tarvitsee polttoainetta ja ruoan tulee olla myös nautinto - jos nyt ei joka päivä, niin on kuitenkin ihan oikeat syyt sille miksi kaalikeittodietti ei toimi. Minun syömishistoriastani löytyy lohtusyömistä, palkkiosyömistä, syömisen ilosta syömistä, pakonomaista syömistä ja vaa'alla laukkaamista sekä satunnaista oksentelua - tämän kaiken seurauksena normaalipainoa, reipasta ylipainoa ja mielialan laskua.

Lohtusyöminen on ehkä se pirullisin ansa: huono syöminen laskee mielialaa, liiallinen syöminen aiheuttaa syyllisyyttä ja se johtaa taas syömiseen. Syömisongelma - ruokariippuvuus - on kaiketi aikalailla alkoholismiin rinnastettava ongelma. On olemassa asia, jonka ajatteleminen hallitsee päiviä. Rimpuilee, ettei ajautuisi taas sen asian äärelle, koska tietää ihan varmasti sisimmässään että se on haitallista. Lyhyaikaisesta ilosta seuraa huono omatunto ja fyysisesti paha olo. Huomenna minä lopetan.

On siis selvää, että laihtuminen ei ole ihan yksinkertaista. Eihän kukaan ihan tosissaan usko alkoholistinkaan lopettavan vain, koska hänelle sanotaan, että sinä olet muuten juoppo, pitisikö sinun lopettaa. Monet tarvitsevat oikeasti apua, eivätkä pelkät syö oikein -ohjeet vain riitä. Kyllähän alkoholistillekin tarjotaan parempaa apua. Tipaton tammikuu ja herkuton helmikuu ovat pahimmillaan oikein hyviä tapoja huijata itseään - ei minulla ole ongelmaa kun juuri pidin pitkän tauon. Tauon jälkeen syödään ja juodaan kaksin käsin, usein molempia.

Mutta auttaako liiallinen sallivuus, että minä sallin itselleni kaiken? Ettei sallivuus ole vain sumuverho, jonka takana voi jatkaa itselleen vahingollista tapaa? Pitäisikö sallivuus-ajattelun rinnalle nostaa erilaiset keinot hakea apua? Kuten alkoholistin, myös ylipainoisen pitää toki itse haluta löytää toisenlainen elämäntapa, haluta voida kehossa paremmin.

En käy kieltämään, etteikö ylipainoinen voisi voida kehossaan hyvin. Uskon vain, että on eroa onko ylimäärisiä kiloja 10 vai 40. Uskon, että terveyttä vaarantava ylipaino on ihan oikea syy saada apua, muutakin kuin ravinto-ohjelmia.

No miksi minä sitten kirjoitan aiheesta?

Minähän uskon sallivuuteen, en ehdottomiin kieltoihin. Mutta joskus sallivuus voi todella olla sumuverho jatkaa huonoja valintoja. Välillä on hyvä, etenkin juhlakauden jälkeen, tarkastella asetuksiaan ruokaan - ja yhtälailla alkoholiin. Jos olen jotakin ilman, mitä se tekee minulle: oleko ärtyinen, onko olo parempi, kuinka paljon ajattelen asiaa? Se, mitä päässä tapahtuu, antaa hyvin suuntaviivoja siitä, ollaanko sallivuuden tiellä vaiko sumuverhon takana. Tämä ajatus nousi mieleeni, kun perhetradition merkeissä vietämme laajennetun perheen kanssa herkutonta tammikuuta. Tylsä absolutisti kun olen, ei tipatonta tarvita. Tammikuussa siis tarkastan omat asetukseni suhteessa syömiseen, ja syömishistoriallani se on vain hyvä ajatus.

Olen 38-vuotias, ja uskon viimeinkin saaneeni syömisen hallintaani. Temppu ei tapahtunut yhdessä yössä, enkä voi nimetä mitään yksittäistä käännekohtaa. Mutta nyt keski-ikäistyvänä neljän lapsen äitinä tunnen olevani terveempi ja pystyvämpi kuin koskaan. Painoni on asettunut uomiinsa, eikä ruoka hallitse ajatuksia. Tai eihän niitä koskaan ruoka olekaan hallinnut, sokeri on.

Ehkä muutos alkoi oman itseni hyväksymisestä, että ilman jatkuvaa suorittamistakin olen ihan hyvä - tähän sain apua. Löysin ilon liikkumisesta, kun luovuin suorittamasta lenkkejä. Stressi vaihtui iloon vahvoista jaloista ja kauniista luonnosta. Yllättäen löysin itseni taas numerolappu rinnasta lähtöalueelta, mutta sallivuutta soveltaen: on mukava olla nopea, pääasia on nauttia matkasta ja tapahtuman tuomasta ihanasta jännitysen kihinästä, maaliin juoksemisen ilosta.

Ylipainoinen tietää mitä syödä - turhaa siitä on jauhaa

Tärkeintä olisi olla itse se, joka rakastaa sinua ja haluaa pitää sinusta huolta, siten että edessä on kymmeniä vuosia hyvää elämänlaatua. Itseinho on tuhoisaa. Itseinho ei ole tervettä. Minä uskon, että kun itseinho muutetaan terveeksi hyväksyväksi rakkaudeksi, on kaikki mahdollista. Tähän tarvittaisiin enemmän apua. Tukien, tosiasiat hyväksyen, ihmistä ja terveyttä arvostaen. Armollisuutta ennen sallivuutta.