Hajanaisia ajatuksia, tai puolikkaita

Nyt on taas varkain vierähtänyt ihan luvattoman paljon aikaa ilman uutta tekstiä. Siksiköhän omassakin päässä on enemmän mylläkkää kuin tavallista? Tuntuu hankalalta tarttua asioihin ja etenkin hetkeen, on niin paljon hoidettavaa. Ja kilin kellit, ei oikeasti ole.

(ota Hellsten lukuun)

Tärkeimmät mieltä painavat asiat

1. Nykyaikainen feminismi
2. Kehopositiivisuus ja onko siinä järkeä
3. NUTS Ylläs

1. Törmäsin Instagramissa kuvaan jossa kerrottiin, ettet voi olla feministi ellet vihaa miehiä. Tulin surulliseksi. Tunnen paljon mukavia miehiä, omani on ihana ja minulla on kasvamassakin kaksi mainiota miehenalkua. Miten kukaan voi nykyaikana edellyttää pyhää vihaa yhtä ihmisryhmää kohtaan osana puhdasoppista ideologiaa? Kuulostaa ihan... No ei heitetä natsi-korttia vielä pöytään.

Mutta ilmeisesti nykyään ei riitä, että toivoo hyvää kaikille ihmisryhmille ja tekee parhaansa. Jos näin on, en edes halua olla feministi. (Ja näin ollen lienen patriarkaatin aivopesemä naisrukka.)

2. Olen ehdottomasti sitä mieltä, että riippumatta siitä millaisessa kehossa sielusi asustaa, olemme kaikki yhdenvertaisia. Kaikissa ihmisissä on vikoja ja kaikissa on paljon hyvää, paljon enemmän hyvää kuin edes ehdimme huomata. Itsetunto-ongelmia ei voi ulkoistaa yhteiskunnan vastuulle eikä oikea korjausliike ole kakun ahtaminen aina kun mieli tekee.

Kauneutta on monessa koossa, mutta sairaalloinen ylipaino on sitä harvoin. Päähuomio sanassa sairaalloinen. Kuinkahan moni bopo-lähettiläs postaisi vähemmän anxiety-tägillä kuvia, jos kakun syönnin sijaan valitsisi sellaisen liikuntamuodon, joka tuntuu hyvältä? Ehkä seuraan vääriä tyyppejä.

Itsensä sairastuttaminen entistä pahemmin on ehkä paskin tapa ikinä kapinoida.

Ja kyllä, usein vakavasta ylipainosta kärsivä tarvitsee apua, mutta ei sitä joka kehottaa syömään surutta. Tarvitaan lääketieteellistä osaamista ja kykyä kaivautua syömisongelman syihin. Ei vaan lisää ja lisää kakkua ja löysäilyyn kehottavia epämotivationaalisia aforismeja.


3. NUTS
Tästä aiheesta ei vielä ole paljon kerrottavaa. Treenit ovat pitkälti paketissa, viime sunnuntaina juoksin 20 km viimeistelupitikiksen ja vielä jokusen mäkitreenin teen. Jalka on ollut vähän haastava, mutta sauvakävely ja tunkkaus tuntuvat mukavilta, joten niitä nyt ainakin.

Luin muutaman blogin viime vuodelta,  niistä selvisi hyvin reitin monipuolisuus: luvassa on ihan kaikenlaista alustaa rakkakivestä pitkospuihin ja jokunen suokin tullee vastaan.

Tuntuu mukavalta lähteä, ja usko omiin voimiin on vielä vahva. Reitin varrella voi usko loppua kesken, mutta ole jo oppinut puhuttelemaan itseni aika topakasti ja sitten jatkamaan matkaa. "Itepä oot tänne ihan vapaaehtoisesti tullut että ei paljoa auta kitistä."

Luin Syntynyt juoksemaan -kirjan. Se ansaitsee oman tekstinsä, mutta sen viisauksien turvin olen aika luottavainen: Tämäkin kroppa on nimenomaan tehty juoksemaan, ihminen on eläinkunnan paras maratoonari. Pikkuviilausta vielä, sillä kevyemmällä keholla on kevyempi askel.

Kevät-tanka

Joskus käy niin että siivotessa tulee parhaat ideat. Hetki ikään kuin inspiroi:

Pirun piilarit
rillipääksi takaisin!
Irtohius, pöly
kevään armoton valo,
Saatana, mikä työmaa.

Tässä mää juoksen.

Ajattelin, että piilarit on kivaa vaihtelua, näkisi lenkilläkin jotain ja antaisivat  vapauksia kaunistautumiseen. Mielestäni silmälasien kanssa korvakoruja voi käyttää vain varsin rajoitetusti, ja minä taas käyttäisin vain ja ainoastaan isoja hippihenkisiä.

Mutta en ajatellut, että ilta-aurinko paistaa viistosti ikkunasta ja paljastaa joka ainoan villakoiran. Piilareilla ne nimittäin näkyvät, lasit on paljon helpompaa laskea pöydälle ja jatkaa harhaista eloaan pölypallojen keskellä.

Ja siitä se sitten lähti, tanka-runo. Laskin tavut, pitäisi olla oikea jako ja määrä.

Eipä tällä kertaa paljoa muuta, lenkkeily sujuu ja on oikeastaan aika ihanaa nyt kun vaatteista on voinut jättää puolet pois. Olen aika tarkalleen tavoitemäärässäni, jopa vähän yli, 308 juostua kilometriä tälle vuodelle, tavoitteen mukaan 300 km pitää olla. Niistä osa siltä ainoalta vetolenkiltä, joka oli kyllä syvältä, mutta tavallaan aika palkitsevaa jotenkin oudosti. Kyllä minusta juoksijan saa leivottua.

Matkan varrella

Olen aina nauttinut matkanteosta ja etenkin matkaan lähtemisestä, sitä kun edessä on vielä vaikka mitä - mistä sen edes tietää, mitä kaikkea ihanaa! Ehkä jotenkin syntymässä saatujen asetuksen ansiosta minun on helppo sietää sitä, ettei olla perillä. 

Tässä on tietenkin laho ja hieman hutera aasinsilta elämään; eihän me olla perillä koskaan. Ehkä minulle siksi sopii myös pidempien matkojen juoksentelu, saa olla matkalla ihan rauhassa. Oli miten oli, on tunne siitä, että mitä vaan hauskaa tapahtua,  ja että matka – ja  elämä itsessään – kihelmöi mukavasti ja olo on toiveikas.

Näillä ajatuksilla olen tehnyt viimeisten viikkojen aikana juoksutreeniä, ja juostessa palautellut mieleeni sitä ihanaa tunnetta, kun odottaa lähtöä numerolapun rinnassa. Vähän jännittää, tai paljonkin, mutta tuntuu hyvältä. Pian mennään, otetaan mittaa ennen kaikkea itsestä. Yhdessä. Tehdään jotain, mitä piti aikaisemmin mahdottomana. Olisiko tämä psykologista valmentautumista mun elämän toistaiseksi kovimpaan haasteeseen, sinne Ylläs-Pallas 30 kilometrille.

Näen paljon juoksu-unia, ja ne eivät ole painajaisia, juoksen kaikkialla kevyesti ja onnellisena. Lenkillä sinnikkyys on kasvanut, olen opetellut sietämään myös ikäviä olosuhteita, enkä puhu nyt viime viikkojen pakkasista: aina ei ole tankkaus kunnossa, joskus janottaa tai vähän vatsassa vääntää ja sukka hiertää kosteana, mutta lenkki jatkuu.

Sitten, yhtenä päivänä huomasinkin ajattelevani, että minä olen juoksija. Olen olen. Minusta on tosiaan tullut juoksija.

Mitä se tarkoittaa? Olla juoksija?

Törmäsin Facebookissa postaukseen, jossa henkilö valitteli maratonin menneen penkin alle kysyen "Miten kenelläkään voi mennä maralla 4,20 min..."  - jotain tuohon suuntaan.  Ja minua vähän harmitti.

Kyllä aika monellakin menee maralla tuo aika,  monilla pidempäänkin, ja tiedätkö mitä? Jokainen sen suorituksen tehnyt on sankari ja Juoksija. Ajasta viis. Ei ole vähemmän juoksija ylittäessään kolme tai neljä tuntia matkalla. On juoksija, jos juoksee maratonin. On juoksija, jos juoksee viisi kilometriä. On juoksija, jos juoksee.

Juoksijuus ei ole tietty tahti, tietty painoindeksi, tietyt varusteet ja tietyt ennätykset. Juoksijuus on sitä, että nousee sohvalta ja juoksee omalla tasollaan.  Eri mieltä olevat voivat pohtia vielä kantaansa, ja muistaa, että muiden arvostelulla ja moittimisella usein peilataan omia oletettuja virheitään.

Kehopositiivisuudesta puhutaan niin paljon. Minusta olisi hienoa, jos kehorauha ja kehopositiivisuus ulotettaisiin myös tapoihin liikkua. Sen 70 maraa juosseen keho ei ole arvokkaampi tai parempi kuin ensimmäistä vitosen lenkkiä taivaltavan, eikä sillä maraveteraanilla ole oikeutta halventaa muiden suorituksia petyttyään omaansa.  Sen vitosen juoksijan keho ei ole arvokkaampi sekään, mutta hänen orastavan kipinänsä voi veteraani tappaa typerillä kommenteilla.  Kannattaa harkita. Juoksijathan voivat olla voimavara toisilleen.

Lähtökarsinassakin on se yhtenäisyyden tunne. Mutta onko se vain meidän hitaiden karsinassa?

Minun juoksijuuteni

Lenkit vaihtelevat pääosin 7 - 15 kilometrin välillä, aikaa kilometrille kuluu lenkistä riippuen 6.30 - 7.40, hitaasti ja rauhallisesti. Minulla on käsitys siitä, mihin suuntaan treenejäni vien, osin kokemusperäisesti ja osa viisaammilta opittuna. Minulla ei ole sykemittaria, omppukellosta katson viitteellisen syketason lenkin jälkeen.

Lenkillä tunnen oloni hyväksi ja innostuneeksi, usein kiitolliseksi. Varusteinani talvilenkillä on vanha tuulipuku, tekniset paidat ja juoksutrikoot kalsareina, jalassa villasukat. Joskus värikäs kaulahuivi ja aina paksu pipo. En näytä juoksijalta, mutta olen sitä kyllä. Juokseminen on elämäntapa.

Minäkin olen juoksija, koska juoksen ja teen matkaa juoksijana. Perille tulen ehkä joskus, mutta nyt nautin suunnitelmista ja treeneistä.

Sallivuus ja sumuverho

Minä uskon sallivuuteen, mutta sallivuus ei saa olla tekosyy voida huonosti. 

Minä uskon, että jokainen ihminen on arvokas ja ansaitsee tulla kohdelluksi hyvin. Mielestäni ihmisen kehon muoto tai sen rajoitteet eivät saa olla syy kohdella ketään poikkeavalla tavalla. Mielestäni kauneudella ei ole kokolappua, väriä tai muuta yksittäistä ilmiasua. Ihminen ei ole yhtä kuin kehonsa, mutta keho on paikka jossa me vietämme tämän ainutkertaisen elämämme - ainukertaista pitää mielestäni vaalia.

Minä uskon, ettei kukaan tiedä laihduttamisesta yhtä paljon kuin ylipainoinen. Minä uskon, että useimmat ylipainoiset tietävät olevansa ylipainoisia. Minä uskon, että ylipainoisen sairauksien taustalla voi olla paljon muitakin syitä kuin ylipaino. Kuitenkin lukuisat tutkimukset osoittavat kiistatta, että ylipainolla ja useilla sairauksilla on selkeä korrelaatio. Ylipainon terveyshaitat ovat yhtälailla psykologisia, sosiaalisia kuin fyysiseen terveyteen liittyviä. Ylipainon haitallisuus korostuu, kun pitkittäistutkimuksissa tarkasteltava ryhmä ovat muuten perusterveet tupakoimattomat. Tupakoivat ja pitkäaikaissairaat puolestaan tasoittavat kuolleisuutta myös normaalipainoisten ryhmässä. Tuskin kukaan tupakan tai syövän haitallisuutta terveydelle ja elinajanodotteelle käykään kiistämään.

Minä en usko, että kukaan on vapaaehtoisesti vakavasti ylipainoinen. Siksi on hyvä, että kehopositiivisuuden myötä ylipainokeskusteluun ovat nousseet mm. itsetunnon, oman kehon arvostamisen ja erilaisten syömishäiriöiden teemat. Aika harva ilokseen syö itseään vakavasti ylipainoiseksi, tieten tahtoen. Syömishäiriöt eivät kaikki liity vain liialliseen  laihuuteen. Minä en usko, että yksilön syyllistäminen auttaa. Mutta en usko, että ylipainoon ja sen terveysvaikutuksiin liittyvien tosiasioiden kieltäminen on sekään avuksi.

Milloin syömisestä tuli ihmislajille tällainen haaste?

Syöminen on hankala asia, ihan hirveän vaikea. Kaikkien on syötävä, koska keho tarvitsee polttoainetta ja ruoan tulee olla myös nautinto - jos nyt ei joka päivä, niin on kuitenkin ihan oikeat syyt sille miksi kaalikeittodietti ei toimi. Minun syömishistoriastani löytyy lohtusyömistä, palkkiosyömistä, syömisen ilosta syömistä, pakonomaista syömistä ja vaa'alla laukkaamista sekä satunnaista oksentelua - tämän kaiken seurauksena normaalipainoa, reipasta ylipainoa ja mielialan laskua.

Lohtusyöminen on ehkä se pirullisin ansa: huono syöminen laskee mielialaa, liiallinen syöminen aiheuttaa syyllisyyttä ja se johtaa taas syömiseen. Syömisongelma - ruokariippuvuus - on kaiketi aikalailla alkoholismiin rinnastettava ongelma. On olemassa asia, jonka ajatteleminen hallitsee päiviä. Rimpuilee, ettei ajautuisi taas sen asian äärelle, koska tietää ihan varmasti sisimmässään että se on haitallista. Lyhyaikaisesta ilosta seuraa huono omatunto ja fyysisesti paha olo. Huomenna minä lopetan.

On siis selvää, että laihtuminen ei ole ihan yksinkertaista. Eihän kukaan ihan tosissaan usko alkoholistinkaan lopettavan vain, koska hänelle sanotaan, että sinä olet muuten juoppo, pitisikö sinun lopettaa. Monet tarvitsevat oikeasti apua, eivätkä pelkät syö oikein -ohjeet vain riitä. Kyllähän alkoholistillekin tarjotaan parempaa apua. Tipaton tammikuu ja herkuton helmikuu ovat pahimmillaan oikein hyviä tapoja huijata itseään - ei minulla ole ongelmaa kun juuri pidin pitkän tauon. Tauon jälkeen syödään ja juodaan kaksin käsin, usein molempia.

Mutta auttaako liiallinen sallivuus, että minä sallin itselleni kaiken? Ettei sallivuus ole vain sumuverho, jonka takana voi jatkaa itselleen vahingollista tapaa? Pitäisikö sallivuus-ajattelun rinnalle nostaa erilaiset keinot hakea apua? Kuten alkoholistin, myös ylipainoisen pitää toki itse haluta löytää toisenlainen elämäntapa, haluta voida kehossa paremmin.

En käy kieltämään, etteikö ylipainoinen voisi voida kehossaan hyvin. Uskon vain, että on eroa onko ylimäärisiä kiloja 10 vai 40. Uskon, että terveyttä vaarantava ylipaino on ihan oikea syy saada apua, muutakin kuin ravinto-ohjelmia.

No miksi minä sitten kirjoitan aiheesta?

Minähän uskon sallivuuteen, en ehdottomiin kieltoihin. Mutta joskus sallivuus voi todella olla sumuverho jatkaa huonoja valintoja. Välillä on hyvä, etenkin juhlakauden jälkeen, tarkastella asetuksiaan ruokaan - ja yhtälailla alkoholiin. Jos olen jotakin ilman, mitä se tekee minulle: oleko ärtyinen, onko olo parempi, kuinka paljon ajattelen asiaa? Se, mitä päässä tapahtuu, antaa hyvin suuntaviivoja siitä, ollaanko sallivuuden tiellä vaiko sumuverhon takana. Tämä ajatus nousi mieleeni, kun perhetradition merkeissä vietämme laajennetun perheen kanssa herkutonta tammikuuta. Tylsä absolutisti kun olen, ei tipatonta tarvita. Tammikuussa siis tarkastan omat asetukseni suhteessa syömiseen, ja syömishistoriallani se on vain hyvä ajatus.

Olen 38-vuotias, ja uskon viimeinkin saaneeni syömisen hallintaani. Temppu ei tapahtunut yhdessä yössä, enkä voi nimetä mitään yksittäistä käännekohtaa. Mutta nyt keski-ikäistyvänä neljän lapsen äitinä tunnen olevani terveempi ja pystyvämpi kuin koskaan. Painoni on asettunut uomiinsa, eikä ruoka hallitse ajatuksia. Tai eihän niitä koskaan ruoka olekaan hallinnut, sokeri on.

Ehkä muutos alkoi oman itseni hyväksymisestä, että ilman jatkuvaa suorittamistakin olen ihan hyvä - tähän sain apua. Löysin ilon liikkumisesta, kun luovuin suorittamasta lenkkejä. Stressi vaihtui iloon vahvoista jaloista ja kauniista luonnosta. Yllättäen löysin itseni taas numerolappu rinnasta lähtöalueelta, mutta sallivuutta soveltaen: on mukava olla nopea, pääasia on nauttia matkasta ja tapahtuman tuomasta ihanasta jännitysen kihinästä, maaliin juoksemisen ilosta.

Ylipainoinen tietää mitä syödä - turhaa siitä on jauhaa

Tärkeintä olisi olla itse se, joka rakastaa sinua ja haluaa pitää sinusta huolta, siten että edessä on kymmeniä vuosia hyvää elämänlaatua. Itseinho on tuhoisaa. Itseinho ei ole tervettä. Minä uskon, että kun itseinho muutetaan terveeksi hyväksyväksi rakkaudeksi, on kaikki mahdollista. Tähän tarvittaisiin enemmän apua. Tukien, tosiasiat hyväksyen, ihmistä ja terveyttä arvostaen. Armollisuutta ennen sallivuutta.

Jo joutui murheen aika ja joulu hirmuinen

Nimittäin.

Tänään töihin ajaessani ihastelin tykkypuita ja sinistä aamuhetkeä, ja olin juuri antautumassa joulun huuman valtaan, kun korvaani kantautui jotain tällaista: "on pohjoisessa päivä yksinäinen/ autioitui aikaa karu maa/vie mökkiin polku iljakas ja jäinen/jossa mummo yksin asustaa." Sitten päästiin saartavaan hämärään, ja jäin pohtimaan oliko se kaamos vai kaihi, kun hämärsi.

Sitten mieleeni muistui muutama muukin jouluklassikko ja unohtumaton sanoitustyö. Hetken kestää elämä, sekin synkkää ja ikävää. Kerran silmän täyttää kyynelet, suru säveliä sumentaapi. Varpunenkin on kuollut veli ja Joel löytää lapsuutensa luottomummon kylmenneen mökin. Eikä pidä unohtaa häkkiin suljettua sirkuttajaa, joka Etnan juurella laulaa kaipuutaan tähän lumen, melankolian ja joulusurun maahan.

Kyllähän minäkin klassikoista pidän, ja ymmärrän, että niistä useat ovat aikansa lapsia. Maailma oli eri, elämisen haasteet meille nykykermaperseille täysin käsittämättömiä. Mutta miksi niiden tonttu-ukkojen pitää hyppiä, kun elämä - synkkä ja ikävä - kestää vain hetken? Ja entäpä se äiti joka toipuu joulun haasteista vasta maaliskuussa (Mistä tuntee joulun, Brita Koivunen, 1963).

Ymmärrän, että joululaulut ovat herkkä asia ihmisille, ja niiden tölviminen on liki pyhäinhäväistys. Mutta kyllä minua hitusen ihmetyttää tämä synkkyys ja ikäväänsä kehräävä Satelliitti-kissa. Kaiken taustalla lienee tarina, mutta rakkaat, rakkaat ihmiset: eikö me voitaisi valita iloisia ajatuksia? Ne surumieliset eivät muuta mitään, mutta tekevät - yllätys - surullisiksi. Ei kai kukaan halua olla onneton, ja lietsoa sitä? Emmekö me, melankolinen Suomen kansa, oikein osaa rehellisesti laulaa ilon kautta?

Hupsistupsispimpelipompeli vieköön, on meillä onneksi sentään jokunen riemukas ja ihanakin joululaulu. Ne tuovat toivoa ja lohtua, eivät kaada henkiseen iljanteeseen. Tulkoon joulu, tai kun tuulessa soi helinä huilun. Itseäni ilahduttaa aina myös Mallorcalle karannut Mikko-sika. Niin ja se huono-onninen sika joka tulee syödyksi. Kiitos Juice!

Eikä joulun sanoma ole ilon sanoma? Ihan riippumatta maailmankatsomuksesta? Mikä on sinun lempijoululaulusi, ja miksi? Mikä on kamalin?

Treeniviikosta - kohti Ylläs-Pallasta

Jos nyt ihan rehellisiä ollaan, ei tämä talvijuoksu ole aivan minun teekupposeni. Viime viikolla hankin uuden aluskerraston (jonka housut osoittautuivat liian lyhyiksi), pinkin pipon ja tuubihuivin. Ajattelin, että pinkki on kuitenkin riemullinen väri myös talvijuoksuhommiin, että kyllä se siitä. Kengät ovat kirkkaan keltaiset, piristävät.

Aivan väriterapian varaan harjoitukset eivät ole jääneet: Tein yhden 1h 50 min sauvakävelyharjoituksen vajaan 10 min/km tahdilla, yhden mäki+juoksutreenin ja yhden huoltavan juoksun, kilometrejä yhteensä n. 30. Lisäksi kahvakuulan avulla lihaskuntoa ja joogalla liikkuvuutta sekä korsettia kuntoon. Joka päivä melkein jotain - mutta välillä keveämmin. Tuntuu hyvältä, ja on lohdullista, että treeniaikaa on vielä kuukausia.

Mentaaliharjoittelun olen hoitanut tulostamalla reittikartan ja katselemalla kuvia mm. Pirunkurusta. On hyvä tietää, mitä on vastassa. Vaikka yllätyksiä on edessä, kun maastoon viimein pääsee.

Viikon tunnelmat tiivistetysti:

Kalvaa epäilys, josko luulen suorituskyvystäni ja itsestäni liikoja. Minä mikään oikea juoksija ole. Mutta olen päättänyt näyttää itselleni, että tämä matka menee (ehkä pikkuitkulla). Lisäksi lohduttaudun sillä, että vaikka Pallas-Ylläs menisikin huonosti, olen Virpiniemen maastopuolikkaalle luultavasti hyvässä iskussa. Oma ennätys on ainakin helppo rikkoa!

Vihreät kuulat. Niiden vuoksi tekee melkein mitä vain.

Mitä sanoo hemoglobiini?

Parempi siivouspäivä

Tämä joulua edeltävä aika on välillä aikamoista hermopeliä, jos rehellisiä ollaan. On paljon kaikkea välttämätöntä: pitää paistaa perinteiset laatikot aivan itse, mielellään myös rieskat ja tietenkin kaikki kakut ja pullat, pipareita unohtamatta. Juhlamenun suunnitteleminen vie vähintään kolmet yöunet (vaikka menu on joka vuosi se sama). Niin ja piparkakkutalo rakennetaan jokaiselle lapselle erikseen, neljä taloa siis. Urakkahommia. Palovammoja. Paketointia. Maanista koristelua. Kortit pitää lähettää. Ja töissäkin pitää muistaa käydä!

Kaikesta tästä kuitenkin selviäisi, tekisi ihan ilokseen, elleivät takaraivossa kolkuttelisi siivottomat kaapit ja kaapinovet, sohvanalusen aarteet ja rähmäkäpälän jäljet. Meillä on paljon lapsia, ehtiväisiäkin vielä.

Näin ollen voitte olla varmoja, että riemastuin, kun pääsin kokeilemaan Moppi.comin kotisiivousta. Moppi.com toimii webissä markkinapaikkana, joka yhdistää lapsiperhelääväilijän – tai ihan vain siivousapua kaipaavan kiireisen ihmisen – ja friikkusiivoojan, nopeasti ja helposti. Siivojan voi saada jopa samalle päivälle kun tarpeen hoksaa. Homma toimii siis varsin kätevästi, ja toimintamalli auttaa myös kevytyrittäjinä toimivia siivoojia saamaan kalenterinsa täyteen. Tuntihinta työlle on vakio, joten palvelu on miellyttävä ostaa.

Miltä se tuntui?

Se on kuulkaa siisti.

Meidän perheessä meni kotisiivousneitsyys viime torstaina. Kuten arvata saattaa, se tuntui aluksi hitusen oudolta ja jopa kiusalliselta, mutta kun alkuun päästiin, nämä tunteet unohtuivat aika nopeasti. Ja tässäkin lopputulos todella palkitsi - se oli moitteeton.

Siivousjengi tuli paikalle juuri sovittuna aikana, ja ennen työhän ryhtymistä tiedusteltiin, olisiko jokin erityinen kohde johon toivoisin keskityttävän enemmän. Hmmm. Ovet, oi kyllä, ovet! Ja siitä se sitten lähti, muutaman tunnin urakka.

Meillä siivottiin keittiö (sis. uuni ja jääkaappi), olohuone, makkarit, kodinhoitohuone ja kylppäri. Huonekalut ja matot siirrettiin paikaltaan, joten lattiat tulivat hyvin siivotuiksi. Ja ne ovet. Ne eivät kai ikinä ole olleet näin puhtaat (pesuaineet ovat muuten allergiaystävällisiä ja ekologisia). Rakkaan puolisoni kanssa osoittelimme niitä toisillemme hitusen epäuskoisina, että katso nyt tuotakin. Keittiö on paraatikunnossa, mitään isompaa ei enää tarvitse tehdä - pölyt kun pyyhkäisee jahka muistaa.

Siivouksen puolesta joulu voi tulla. Sitten ovat tietenkin kaikki nämä paistamiset, leipomiset, vaahdottamiset muut kiireet, mutta niistäkin saa iloa ihan eri tavalla, kun perinteiset joulunakit on hoidettu. Ja oikeasti tykkään kokata ja leipoa.

Ja kyllä, joulua voi juhlia ilman siivoamistakin. Sen kun sytyttää kynttilän, kaataa glögin lasiin höyryämään ja istuu nauttimaan tunnelmasta. Empiirinen havainnointi vain on osoittanut, että usein joulunalusaika on täynnä kiirettä, natinaa, jupinaa ja motkotusta. Äidin hommat on niin kiireiset, miksi ei isänkin, ja Torvisen pentele on nurkalla väijyssä. Hyvällä onnella napina päättyy aattona, huonolla onnella huhtikuussa.

Joten jos et rakasta siivoamista niin, että tekisit sitä mieluummin kuin vaikka lukisit kirjaa tai katsoisit hyvää elokuvaa, voisit ehkä kokeilla kotisiivouspalvelua. Siitähän saa kotitalousvähennyksenkin verotuksessa, joten esim. Moppi.comin tuntihinnaksi jää sopimussiivouksen osalta vain 15€/tunti. Se on aika vähän mielenrauhasta.

Jos nyt mietit asiaa vielä, niin minulla on sinulle jouluylläri: koodilla Sanna20 saat -20% ensimmäisestä sopimussiivouksesta. Koodia voi käyttää 6.12. 23.59 saakka. 

Nyt vain jännittämään, koska kuusi kaatuu: pysyykö loppiaiseen saakka pystyssä, vai meneekö nurin kenties jo aatonaattona. Keskimäärin se kippaa kerran joulussa.