Matkan varrella

Olen aina nauttinut matkanteosta ja etenkin matkaan lähtemisestä, sitä kun edessä on vielä vaikka mitä - mistä sen edes tietää, mitä kaikkea ihanaa! Ehkä jotenkin syntymässä saatujen asetuksen ansiosta minun on helppo sietää sitä, ettei olla perillä. 

Tässä on tietenkin laho ja hieman hutera aasinsilta elämään; eihän me olla perillä koskaan. Ehkä minulle siksi sopii myös pidempien matkojen juoksentelu, saa olla matkalla ihan rauhassa. Oli miten oli, on tunne siitä, että mitä vaan hauskaa tapahtua,  ja että matka – ja  elämä itsessään – kihelmöi mukavasti ja olo on toiveikas.

Näillä ajatuksilla olen tehnyt viimeisten viikkojen aikana juoksutreeniä, ja juostessa palautellut mieleeni sitä ihanaa tunnetta, kun odottaa lähtöä numerolapun rinnassa. Vähän jännittää, tai paljonkin, mutta tuntuu hyvältä. Pian mennään, otetaan mittaa ennen kaikkea itsestä. Yhdessä. Tehdään jotain, mitä piti aikaisemmin mahdottomana. Olisiko tämä psykologista valmentautumista mun elämän toistaiseksi kovimpaan haasteeseen, sinne Ylläs-Pallas 30 kilometrille.

Näen paljon juoksu-unia, ja ne eivät ole painajaisia, juoksen kaikkialla kevyesti ja onnellisena. Lenkillä sinnikkyys on kasvanut, olen opetellut sietämään myös ikäviä olosuhteita, enkä puhu nyt viime viikkojen pakkasista: aina ei ole tankkaus kunnossa, joskus janottaa tai vähän vatsassa vääntää ja sukka hiertää kosteana, mutta lenkki jatkuu.

Sitten, yhtenä päivänä huomasinkin ajattelevani, että minä olen juoksija. Olen olen. Minusta on tosiaan tullut juoksija.

Mitä se tarkoittaa? Olla juoksija?

Törmäsin Facebookissa postaukseen, jossa henkilö valitteli maratonin menneen penkin alle kysyen "Miten kenelläkään voi mennä maralla 4,20 min..."  - jotain tuohon suuntaan.  Ja minua vähän harmitti.

Kyllä aika monellakin menee maralla tuo aika,  monilla pidempäänkin, ja tiedätkö mitä? Jokainen sen suorituksen tehnyt on sankari ja Juoksija. Ajasta viis. Ei ole vähemmän juoksija ylittäessään kolme tai neljä tuntia matkalla. On juoksija, jos juoksee maratonin. On juoksija, jos juoksee viisi kilometriä. On juoksija, jos juoksee.

Juoksijuus ei ole tietty tahti, tietty painoindeksi, tietyt varusteet ja tietyt ennätykset. Juoksijuus on sitä, että nousee sohvalta ja juoksee omalla tasollaan.  Eri mieltä olevat voivat pohtia vielä kantaansa, ja muistaa, että muiden arvostelulla ja moittimisella usein peilataan omia oletettuja virheitään.

Kehopositiivisuudesta puhutaan niin paljon. Minusta olisi hienoa, jos kehorauha ja kehopositiivisuus ulotettaisiin myös tapoihin liikkua. Sen 70 maraa juosseen keho ei ole arvokkaampi tai parempi kuin ensimmäistä vitosen lenkkiä taivaltavan, eikä sillä maraveteraanilla ole oikeutta halventaa muiden suorituksia petyttyään omaansa.  Sen vitosen juoksijan keho ei ole arvokkaampi sekään, mutta hänen orastavan kipinänsä voi veteraani tappaa typerillä kommenteilla.  Kannattaa harkita. Juoksijathan voivat olla voimavara toisilleen.

Lähtökarsinassakin on se yhtenäisyyden tunne. Mutta onko se vain meidän hitaiden karsinassa?

Minun juoksijuuteni

Lenkit vaihtelevat pääosin 7 - 15 kilometrin välillä, aikaa kilometrille kuluu lenkistä riippuen 6.30 - 7.40, hitaasti ja rauhallisesti. Minulla on käsitys siitä, mihin suuntaan treenejäni vien, osin kokemusperäisesti ja osa viisaammilta opittuna. Minulla ei ole sykemittaria, omppukellosta katson viitteellisen syketason lenkin jälkeen.

Lenkillä tunnen oloni hyväksi ja innostuneeksi, usein kiitolliseksi. Varusteinani talvilenkillä on vanha tuulipuku, tekniset paidat ja juoksutrikoot kalsareina, jalassa villasukat. Joskus värikäs kaulahuivi ja aina paksu pipo. En näytä juoksijalta, mutta olen sitä kyllä. Juokseminen on elämäntapa.

Minäkin olen juoksija, koska juoksen ja teen matkaa juoksijana. Perille tulen ehkä joskus, mutta nyt nautin suunnitelmista ja treeneistä.