Onnellisia asioita

Nyt on mennyt niin pitkä aika vatvoessa treenejä ja omia kropan muotoja, että on korkea aika vähän tuumia niitä oikeasti tärkeitä asioita. Tänään ne nousivat ihan erityisesti mieleen kun toiseksi vanhimmaisemme kävi hematologian polilla kontrollissa. Olen aikaisemmin kertonut, että poika sairastui seitsemän kuukauden iässä vauvaiän leukemiaan ja ennuste oli lohduton. Viereisessä kuvassa lapsi on ensimmäisellä kotilomallaan sairastuttuaan: hiukset ovat tippuneet sytostaattien seurauksena ja kortisoni on turvottanut vauvan palleroksi. Kotona käytiin tosiaan vain lomalla, kun sytostaatit oli annettu ja kun kuume ei ollut vielä noussut.

Sytoblokit lyhyimmillään olivat 10 päivää ja kunakin päivänä lapsi sai kolmea erilaista lääkettä, lisäksi mm. munuaisia ja vatsaa suojaavia lääkkeitä ja kortisonia sekä suonensisäisiä kipulääkkeitä, nesteytys tippui vuorokauden ympäri. Kotona oltiin se väli joka on sytojen ja niistä väistämättä seuraavien infektioiden välillä: sytot kun tunetusti vievät viimeisenkin vastustuskyvyn ja lapsen oma suolistobakteeri (joita meillä kaikilla on, kuuluvat ihmisen normaaliflooraan) voi olla kohtalokas. Ihmisten sekaan ei ollut mitään asiaa, pappa hoiti esikoistamme tuona aikana. Kotona otimme itse lapsesta verikokeet keskuslaskimokatetrin avulla ja uskon olevani haka teippaamaan katetrin letkun turvallisesti potilaan rintaan  edelleenkin. Elämä pyöri täysin syövän ympärillä. Mutta ei enää.

Toisessa kuvassa on meidän sissin sairaalakansio: kannessa reippaustarrat, sisällä epikriisit ja ensimmäisten päivien verikoevastaukset, urhoollisuusdiplomit kaikista leikkaussalikäynneistä ja vaikka mitä muuta.  Tänään lisättiin kansioon uudet tarrat kontrollikäynnin jälkeen. Pojalla on kaikki hyvin, kirii kovaa vauhtia ikäisiään kiinni pituuskasvussa ja oppii kaikenlaista uutta. Sukeltaa, jaksaa pyöräillä, potkii palloa, leikkii, riehuu, kiukuttelee, halii. On ihan tavallinen nelivuotias. Tai äidin silmissä ei ihan tavallinen - en minä unohda tehohoitoa hengityskoneineen ja sitä kauhua kun lapsi kramppaa kuumeessa tai saatuaan liian nopeasti immunoglobuliinia. Minun silmissäni meillä asuu pieni taistelija, vahva ja itsepäinen mutta myös hauras. Voiko olla onnellisempaa asiaa kuin tervehtynyt lapsi? Kontrollit jatkuvat, mutta harvenevat.

Muita onnellisia asioita:

• Sunnuntainen hääpäivä! 12 vuotta aviollista onnea takana ja 19 vuotta yhteiseloa. Hurjaa ja onnellista!
• Vauva! Ryömii, hakee konttausasentoa, sanoo äiti, päpättää ja papattaa, nauraa rätkättää hervottomasti ja päristää liian isot perunanpalat suustaan. Täydellinen pieni olento!
• Perhe! Meitä on nyt porukka kasassa, rakas aviomies ja neljä ihanaa ja välillä hermoja repivää pikkuihmistä joiden kanssa aika ei käy tylsäksi. 
• Terveys! Oma ja lasten. Ollaan miehen kanssa hyväkuntoisia ja aiotaan jaksaa vielä kymmeniä vuosia samaa rataa.
• Kesä! Ja syksykin, niin ja talvi kun tulee joulu, sitten pääsee hiihtämään ja onkin taas kohta kesä!
• Liikkuminen! Endorfiinit, tarvitseeko lisätä mitään?
• Työ! Haastavaa ja palkitsevaa, mukavaa. 
• Ympärillä on ihania ihmisiä, joihin voi luottaa ja jotka auttavat omasta halustaan silloin kun apua tarvitaan. Nelilapsisessa perheessä aina joskus tarvitaan...

Onko muilla omia listoja asioista jotka tekevät onnelliseksi?