Todella hyvä kirja, Haruki Murakamin, suosittelen lukemaan.
Mutta nyt minä kerron mistä minä puhun, kun puhun juoksemisesta. Juokseminen on meditaatiota, juokseminen on vapautta. Juokseminen on täydellisen läsnäolon aikaa, jolloin tunnen olevani kehossani siten, että täytän sen päästä varpaisiin kokonaisuudessaan. Tunnen kuinka lihakseni tekevät työtä, kuinka ilma virtaa raikkaana keuhkoihin, kuinka sydän hakkaa rasituksesta mutta myös silkasta juoksemisen ilosta.
Koska sinä viimeksi täytit kehosi ääriviivat ja tunsit mitä kehossasi tapahtuu? Jos olet onnekas, olet läsnä itsellesi ja kehossasi kaiken aikaa. Jos olet kuten useimmat muut, et ole tuntenut aivan täyttä läsnäoloa ehkä aikoihin. Viikkoon? Kuukausiin? Vuosiin? Läsnäolon korvaa hiljainen tyytymättömyys ja levottomuus. Läsnäoloa pitää vaalia ja opetella, joka päivä.
Läsnäolon lisäksi juokseminen on opettanut minut rakastamaan itseäni ja kehoani, sitä kuinka se venyy, kehittyy ja tottuu liikkeeseen, aina vähän vaativampaan. Vaikka olen juoksijana hidas ja painavakin, olen ylpeä siitä, minne kehoni on minut tähän saakka kuljettanut. Rakastavassa kehossa ja mielessä ei ole sijaa häpeälle eikä itseinholle. Juoksu on hiljalleen auttanut minua rakentamaan terveen suhteen itseeni ja opettanut nauttimaan kaikesta siitä, mitä varten tämä vartalo on tehty ja minulle annettu.
Oli aika jolloin ajatus juoksemisesta oli mahdoton. Nyt on aika, jolloin kaikki tuntuu mahdolliselta ja ajatus olla juoksematta on utopiaa. Minä pystyn, minä kykenen. Minä saan. Henkinen kanttini on paljon kovempi kuin koskaan uskoin, ja tämä terve, paljon kokenut kehoni antaa minulle sen, mitä minä siltä pyydän. Lempeästi, rakastavasti, päättäväisesti, rajoja koetellen ja iloiten.
Tästä minä puhun kun puhun juoksemisesta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentista, se julkaistaan pikimmin!