Tuntuu että on tapahtunut paljon, mutta kun asioita listaa, huomaa paljon sijasta on tapahtunut vain tärkeitä asioita. Eräs hulluuden määritelmä on se, että ihminen toistaa samoja asioita ja odottaa erilaista lopputulemaa. Minä lakkasin hiljattain toistamasta, kauan siinä kyllä kestikin.
Ihan yhtäkkiä opin pitämään puoleni ja lakkasin ottamasta kaikkea tyrkytettyä vastaan. Opin piirtämään rajat - ja olenhan minä jo vähän turhan vanha reippaaksi tytöksi. Ymmärsin, että minun on minun päätettävissäni millaiseksi elämäni ja arkeni muotoutuu. Ymmärsin myös, että vain minä voin muuttaa ne asiat, jotka vaativat muuttamista. Haastoin itseni enkä antanut periksi pahalle ja surkuttelevalle luovuttajan sisäiselle puheelle.
Toisin sanoen, ymmärsin että haluan työltä muuta kuin mitä se oli, ja löysin uuden työn. Juoksin elämäni ensimmäisen ultramatkan. Opin ottamaan vielä vähän rennommin. Näin ilmaistuna asiat ovat arkisia, mutta uskokaa pois, minulle nämä ovat todella isoja harppauksia. Ja eivätkö arkiset muutokset ole juuri niitä tärkeimpiä?
Kun uskoo itseensä ja omiin kykyihinsä, lakkaa tyytymästä.
Ja nyt palasin taas pitkästä aikaa pyörimään oman napani ympärille. Olisi toki paljon muutakin pohdittavaa ja satunnaisia kannanottoja tähän yhäti vallitsevaan todellisuuteen, mutta jätän ne suosiolla väliin. Sen sijaan kerron tuosta juoksusta ihan vain lyhyesti.
******
Wihan kilometrit juostiin Pirkkalassa 14.10.2018
Lähdin matkaan klo 9.00 aamulla, juoksin 12 tunnin non-stop juoksussa, ensimmäisenä tavoitteenani ylittää maraton-matka. Todella kaunis päivä, lähtöalueella musiikkia ja hyvä tunnelma. Vein omat evääni niille varatulle alueelle. Juuri ennen starttia pelastin vielä asvaltille luikerrelleen kastemadon nurmen puolelle, tallautuisihan se muuten.
Tapahtumassa juostiin 3,33 km pitkää kierrosta, niin monta kierrosta kuin halusi.
Täyttyi kymppi, täyttyi puolimaraton, täyttyi 30 km - ja sitten olinkin tuntemattomilla vesillä, pidemmällä kuin koskaan olin juossut. Vähän nihkeä hetki, kun mietin jäljellä olevia kilometrejä. Siksipä keskityin taas vain kierroksiin kilometrien sijaan. Kerroin kuitenkin kotiväelle 30 km ylittyneen ja sain kannustavan viestin takaisin.
Pysähdyin huoltoon joka kierroksella ja houkuttelin itseäni tarvittaessa eteenpäin kylmälaukustani löytyvällä Cokiksella. Kylmä Cokis on kuulkaa taivaan lahja, kun juoksee poikkeuksellisessa lokakuisessa lämmössä. Ensimmäinen tölkki 20 km kohdalla, toisen lupasin itselleni, kun 30 km täyttyy.
Pääasiassa matkasin yksin, välillä vaihdoin sanan tai pari muiden kanssa. Ja kas, niin ylittyi 42,2 km raja, maratonin matka. Pieni päänsisäinen kannutuspuhe: "Jumalauta, tänään tehdään minusta ultrajuoksija, tämä on niin hallussa". Ei väsyttänyt liikaa, ei tuntunut pahalta eikä mihinkään sattunut. Jatkoin vielä matkaa 46,7 km saakka - vessakäynteineen varmaankin se tasan 47 km (tämä ON tärkeää!). Maalissa olin hyväkuntoinen, vahva ja lähinnä janoinen. Join paljon, paljon vettä.
Miksi, oi miksi en lähtenyt vielä yhdelle kierrokselle. Olisi mittarissa 50 km. Ensi vuonna. Mitäpä tuota enää pohtimaan.
******
Toivoisin, että jokaiselle löytyisi jokin yhtä voimaannuttava kokemus. Juoksu eikä edes liikunta ole kaikkien juttu, mutta olisipa jokin, mikä antaa saman saavutuksen tunteen. Kuinka tärkeää se on, kuinka se vahvistaa itsetuntoa. On ihanaa olla ylpeä itsestään.
Summa summarum: ehkä tämä vuosi ja etenkin tämä syksy on osoittanut minulle sen, että olemalla rohkea hyviä asioita tapahtuu. Siitähän tässä on kyse: rohkeudesta etsiä ja haastaa, ja rohkeudesta ihastua siihen ihmiseen, jonka itsestään löytää, kun muuttaa asioita ja on - tadaa! - rohkea.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentista, se julkaistaan pikimmin!